1DT: We're Not Afraid [Larry/Ziall]

Hei! Tämä on siis toinen tarinani täällä, wohoo. Ja kuten otsikosta voikin päätellä, tämä on bromance -tarina. Jos et voi sietää kahden miehen välistä suhdetta, toivon että lopetat lukemisen mahdollisimman ajoissa, kiitos! c;

~ ~ "Mitä h*lvettiä sä tarkotat? Mitä sä pelkäät?" Hän kysyi, jolloin siirsin katseeni kohti vaaleahkoa lattiaa. Kauhuissaan olisi sopivampi sana, tässä tilanteessa.
"Mä... Mä..." En oikeastaan tiennyt mitä sanoa. Sanat eivät vain tulleet ulos suustani.
"Tiedätkö mitä, Styles? Kerro mulle sitten kun et enään 'pelkää'!" Louis huusi, paiskaten oven kiinni perässään. Jäin yksin. En voi sille mitään, että rakastan häntä... ~ ~

_________

Jees, tuossa pikkupätkä jota ei voi kutsua prologiksi. :D
En vaan keksinyt miten selittäisin sen, joten otinpaha tuon sitten sieltä.


0Likes
0Comments
1966Views
AA

1. 1. Kuinka kaikki alkoi...

Elikkä joo, tässä on sitten ensimmäinen luku. Kiitos, jos joku edes jaksaa lukea. Ainiin, tässä tarinassa Louis ja Harry ovat saman ikäisiä koska se olisi outoa ... You know what I mean.

 

HUOM HUOM HUOM HUOM HUOM HUOM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

 

Tämä luku on flashback, eli aiemmin tapahtunut asia jota muistellaan. Tämä on luultavasti yksi tärkeimmistä tapahtumista koko tarinassa, joka johtaa erilaisiin asioihin... Niin. Iloista lukuhetkeä xD!

 

HUOM HUOM HUOM HUOM HUOM HUOM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

 

 

_______

1. Kuinka kaikki alkoi...

_______

 

 

~Louis

 

 

"Heyy, Lou?" Harry sanoi katsoen minuunpäin.

"Niin, Harry?" Kysyin kohottaen hieman kulmiani.

"Kysy äidiltäsi, että voisitko tulla meille hieman pidemmäksi aikaan kuin tavallisesti. Mulla on yks tosi cooli videopeli ja mä aattelin et me voitais pelata sitä," hän sanoi ja minä nyökkäsin, suostuen tämän pyyntöön.

"Miksei. Soitan hänelle, kun pääsemme talollesi" Sanoin antaen pienen hymyn karata huulilleni, näin kävi myös Harrylle. Hänellä oli aika söpö hymy, se oli myönnettävä. Olen aina ollut hieman ihastunut Stylesiin, hän vain on... Liian vastustamaton. Tälle pojalle ei vain pysty sanomaan ei. Mutta en voinut kertoa hänelle, enkä muillekkaan, olevani homo. En vain voinut. Entä jos hän ei tuntenutkaan samoin? Olimme vasta neljäntoista pinnassa, joten se pilaisi varmasti ystävyytemme. Lopullisesti.

 

 

Kävelimme kikkarapään kotikatua pitkin, kohti tämän taloa. Mutta pysähdyin huomatessani sen, että hänen äitinsä auto ei ollutkaan pihassa. Jonkin oli pielessä.

"Harry, mis sun mutsis on?" Kysyin ottaen kiinni hänen mustan poolopaitansa hihasta, pysäytin hänet.

"Sillä on tänää iltavuoro, niin se tulee vasta myöhemmin" hän sanoi avatessaan asunnon ulko-oven, jolloin astuimme pienehköön eteiseen. Täällä tuoksui aina niin hyvälle, kuin... Jonkinlainen piirakka sekä hänen äitinsä parfyymi, ihana tuoksu kokonaisuudessaan.

"Ooks sä varma, ettei se pahastu jos mä oon täällä sen poissa ollessa?" Kysyin hieman epävarmana, en halunnut meidän joutuvan pulaan.

"Ei se sitä haittaa. Mä kysyin siltä jo aamulla ja se sano, että se käy" Harry sanoi asettaessaan reppunsa eteisen nurkkaan.

"Nyt soita sun äidilles" hän sanoi johdattaen minut talon lankapuhelimen luokse, joka tuttuun tapaan olisi olohuoneen nurkkapöydällä. Laahustin hänen perässään pitkin loputtomalta tuntuvaa käytävää, katsellen ympärilleni. Kaikki näytti siltä, kuin aina ennenkin. Juuri mikään ei ollut muuttunut, tosin tällä kertaa asunto näytti vasta siivotulta.

 

Nyökkäsin ja istuin alas ja aloin näppäilemään hänen numeroaan, samanaikaisesti nostin luurin korvaani vasten. Se hälytti muutamaan otteeseen, mutta sen jälkeen se menikin suoraan vastaajaan. Soitin uudelleen muutaman minuutin kuluttua, mutta sama toistui jälleen. Huokaisin ja asetin luurin takaisin alkuperäiselle paikalleen.

"Mä en voi jäädä, Harry" Sanoin saaden hänet pongahtamaan ylös nurkasta, jossa hän oli juuri hetki sitten istumassa.

"Mikset?" Hän kysyi, hän vaikutti hieman vihaiselta. Hänen äänensä sisälsi vihaa, mutta enään ole varma tarkoittiko se mitään.

"Mutsi ei vastaa", sanoin nostaen laukkuni olalleni, mutta sinä hetkenä Harry ottikin käsivarrestani kiinni.

"Jää, kiltti" hän inisi koiranpentuilme kasvoillaan, pyöräytin silmiäni.

"Älä oo vauva, Harry" Tokaisin hymähdyksen kera, mutta tämä ei siltikään lopettanut.

"M-mutta Boo bear..." Kiharatukkainen mumisi. Hän oikeastaan kuulosti siltä, että hän voisi alkaa itkeä pillittämään minä hetkenä hyvänsä. Noh, annoin periksi. Eihän se hyödyttäisi yhtään mitään, vaikka tappelisinkin vastaan.

"Umh... No ihan sama, mutta jos mä joudun pulaan niin sä saat selittää sen mun äidille", totesin laskien laukkuni takaisin paikalleen, Harryn silmät sen sijaan alkoivat loistaa. Hän näytti kuin lapselta lelukaupassa: Yhtä onnelliselta.

"Jee! Tuu, niin mennään pelaamaan" Hän sanoin hymysuin, kuljettaen minua hänen huonettaan kohti.

 

 

Kävelin kiharahiuksisen huoneeseen ja istahdin hänen sängylleen. Mutta koska olin lyhyempi kuin suurinosa ystävistäni, heilautin jalkojani istahtaessani tähän pehmeälle sängylle. Pidin hänen huoneestaan, sekin oli oma, viihtyisä itsensä. Mm, siellä oli tutunoloinen tuoksu, kuin karkkikaupassa. Yhtä hyvä, ajattelin ja aloin kiertää huonetta katseeni voimalla. Seinillä oli paljon julisteita joistain julkkiksista, sekä tietenkin minun ja Harryn yhteiskuvia. Olimmehan parhaat ystävät päiväkodista lähtien. Jatkoin matkaani kohti TV-tasoa, jonka alakaapistossa lojui pölyinen Playstation. Sitä ei luultavasti oltu käytetty kuukausiin, sen pystyin päättelemään ihan itsekkin.

"Ööh... Haz?" Sanoin hieman epäilevästi, jolloin hän istui viereeni.

"Niin, Boo bear?" Harry kysyi nostaen päätänsä niin, että muutama hänen kasvojensa edessä oleva kihara siirtyi sivuun.

"Mikä se peli oli?" Kysyin kääntäen katsettani hieman pois hänestä, olin hermostunut. Liian hermostunut, jos nyt rehellisiä ollaan.

"Ööh, niin siitä mun pitikin puhua" kiharapää sanoi hieman huokaisten, "Ei oo mitään peliä."

 

Hän tuli hieman lähemmäksi, toisin sanoen hän murtautui yksityisalueelleni. Nielin omaa sylkeäni, kun minua alkoi ahdistaa. En pidä siitä, että ihmiset tulevat  _liian_  likelle.

"Siis, mitä sä oikeen tar---" Aloitin, mutta en koskaan saanut tilaisuutta täydentää virkettäni. Hetken päästä tajusin, mitä tapahtui. Tunsin, mitä tapahtui. Mutta ennen kaikkea... En kunnolla ymmärtänyt, mitä tapahtui. Tunsin tuon hieman rohtuneet, lämpöiset huulet omiani vasten. En tehnyt elettäkään, vaan jäädyin paikalleni. Olin hämmentynyt, sekaisin ja tietenkin shokissa. Mutta kahden pitkän sekunnin kuluttua, työnsin hänet pois niin nopeasti kuin pystyin.

"Mitä hittoa Styles?!" Huusin hänelle päin naamaa noustuani ylös. Se tosin osoittautui virheeksi, kun sain napakan potkun vatsaani, jonka seuraukseni miltein lensin seinää vasten. Luhistuin lattialle ja polveni menivät automaattisesti kasvojeni suojaksi. Tiedän, että minun pitäisi lähteä lipettiin ja nopeasti. En tiedä, mikä minua muka pidättelisi? Tunsin lämpimien kristallien tapaisten kyynelten valuvan pitkin poskipäitäni, tiesin niiden saavuttavan kaulani hetkenä minä hyvänsä.

"Ulos" Harry sanoi kylmästi, kun tunsin samanlaisen potkun kyljessäni. Vaikersin osittain fyysisen, mutta suurimmaksi osaksi henkisen kivun takia. Miten hän saattoi tehdä minulle näin? Nousin ylös peittäen punaisena hohkaavia kasvojani, tosin se ei onnistunut kovin hyvin. Vilkaisin vielä Stylesin puoleen, hän näytti surulliselta. Melkeinpä yhtä surulliselta kuin minä tällä hetkellä. Pian se kuitenkin kaikkosi hänen kasvoiltaan ja tilalle astui viha. Hänen nyrkkinsä lähestyi minua kohti ja tunsin pistävän kivun nenässäni. Hivutin kämmeneni nenäni alle ja huomasin, kuinka veren tulo ei ollut aikeissakaan loppua. 

 

 

"Ala painua, Tomlinson, ootko sä kuuro vai eikö se tehoo?!" Hän sanoi raivoissaan, miten saatoinkaan luottaa häneen? Hän oli yhtä idiootti, kuin kaikki muutkin. Nielin viimeisetkin kyyneliäni sekä arvokkuuteni rippeet ja kokosin itseni, ainakin melkein kasaan. Nousin ylös ja lähdin nopeasti ulos tuon huoneesta ja otin laukkuni olalleni. Juuri kun olin astumassa ulos, tunsin hänen lämpöisen kätensä olkapäälläni. En kehdannut antaa hänelle katsekontaktia, hän ei edes olisi ansainnut sitä.

"Pidä suus tukossa tästä asiasta tai mä lupaan, että teen sun elämästäs elävää h*lvettiä" hän kuiskasi korvaani, jonka seurauksena kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Ei, se ei johtunut kylmästä tuulesta joka tuli sisään avoimesta ulko-ovesta, vaan hänen sanoistaan.

"M-mä lupaan" sanahdin nopeasti, nyt se oli varmaa. En voisi tehdä mitään itseni hyväksi, en mitään.

 

Mutta miksi? Miksi minä? Me olimme olleet parhaita ystäviä jo päiväkoti-ikäisenä, mutta mikään ei voi palata enään entiselleen. Ei koskaan.

 

*****

 

Joo, eli sanon vielä::: Tämä oli flashback. Älkää skitsotko xDD

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...