¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
776Views
AA

8. Luku 8.

Hejjj, tässä on sitten 8. luku.

Kehittelenkö jonku jutun tän uuden nappisimmu badboyn a.k.a Chasen ja A:n välille, vai sitte jonku 1D- poijjaann? Vai kenties molemmat jossain vaiheessa? Kertokaa mulle miten haluutte. Pääni lyö tyhjää... :)

Joo... Tää luku on sitte aika outo mun mielestä, et älkää välittäkö. Mun pää ei oikeen toimi, niin... Njoo. Okei, oon hiljaa niin pääsette lukemaan. Ellette sitten jätä näitä alkulöpinöitä aina lukematta. No mutta anyways, aye.

 

Tässä luvussa tulee siis uusia ihmisiä, joten älkää miettikö keitä ne on... 8-)

JA SORI, KESTI TAAS... Ihmiset vaan ei oikeesti ymmärrä, et mä en voi tehä mitään ilman läppäriäni.

Siunausta teille jokaiselle.

 

VAROITUS: Teksti saattaa järkyttää sinua tönkköytensä, sekä kuvailunpuutteensa vuoksi!!!

PS: En kannusta teitä  _mihinkään_  tässä luvussa mainittavien asioiden tekoon, joten toivon että ette valita paljoon.

It's just a story, calm down bro...

 

__________________

 

Ed: luvusta: 

"Haluuko neidit liittyä seuraan vai muutenko vain seisotte siinä?" Vaaleanruskeahiuksinen kysäisi änkiessään ulos pienestä kopperostaan, minulla on kyllä jo vastaus valmiina.
"Kiitos vain, mutta me oltiin just..." Mumisin ja olin jo lähdössä, mutta jostain kummansyystä EL päättikin viimeistellä virkkeeni... Väärällä vastauksella.
"Mielellämme" Hän sanoi vetäen minut takaisin viereensä, mulkaisin häntä ja kirosin hänelle äänettömästi. Ruskeahiuksinen tosin vain naurahti minulle, mutta miten minulla oli sellainen tunne, että he tuntivat toisensa entuudestaan?

 

_______________

 

8. Luku

 

 

~Chase

 

~...Tää luku alkaa sitten muutamaa tuntia aikaisemmin :-D ...~

 

 

"Siis sä et voi olla tosissas. Ei ton ikänen tarvii enää mitään lapsenlikkaa" Sanoin äidilleni, osoittaen etusormellani tämän farkkujen lahkeissa roikkuvaa pikkusiskoani.

"Älä viitsi niskuroida, kyllä ne sun kaveris pärjää yhden viikonlopun ilman suakin" Hän tuhahti ja jätti minut tämän kauhukakaran kanssa kahden, tyhjään olohuoneeseen. Tälle tytöntyllerölle ei nimittäin voi edes selkäänsä kääntää tai muuten on jo pahassa pulassa. Ja ikää tällä likalla oli... Tarpeeksi? Selvä jos rehellisiä ollaan, niin en muista minkä ikäinen hän oli. Eikä paljon kiinnostakkaan, sillä tämä tyttö pilasi elämäni syntymällä samaan perheeseen. Tiedän, kuulostan erittäin oudolta kun puhun tähän sävyyn, mutta se vain on kylmä, karu totuus.

 

Tiedättehän sen tunteen, kun elää hyvää elämää ainoana lapsena? Noh, minä tiesin, ennen tämän pikkupirun astumista maailmaan. Sain aina kaiken mitä halusin; rakkautta, huomiota, välittämistä... Nykyään kaikki tämä menee vain siskolleni, Hopelle. Mietin aina, että miksi juuri tuo nimi? Oliko se vain niin kaunis vai siksi, että hän antoi heille 'toivoa'? Olinko oikeasti niin kamala ihminen? Noh, tämä on ikuinen kysymys, johon vain Luoja tietää vastauksen. Likka virnisti omahyväistä hymyään, joka muuten teki lopullisen päätöksen. Ei ikinä. Raahasin pikku ilopilleriäni käsivarresta pitäen eteiseen, jolle äitini oli jo jättämässä jäähyväisiä.

"Mähän en tätä pikku p*skiaista vahdi, vie mokoma mukanas" Sanoin korottaen ääntäni parin oktaavin verran ja työnsin blondin tuon jalkoihin. En todellakaan ala leikkimään mitään teekutsuja hänen nukeillaan, kun samaan aikaan voisi bilettää railakkaasti frendien kanssa. Siis... Vertauskuvainnollisesti vain, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Tai... No aivan sama.

"Siistippä suusi nuorimies, hän on nyt sinun vastuullasi ja sillä hyvä. Näemme taas maanantaina" Hän tuhahti nakaten matkalaukkunsa, autonavaimensa sekä tietenkin muut tärkeät tavaransa, jonka jälkeen hän lähti huushollistamme ovet paukkuen. Niin, hänen joka kuukausittaiselle ''työmatkalleen''. Todellisuudessa se on vain huvireissu jonnekkin lämpimään työkavereiden kanssa, kun minä sen sijaan mätänen kotona. Hienoa, kukaan tai mikään ei voi pelastaa minua enään. Ellei tapahtuisi jokin ikävä tapaturma... Ei, enhän minä voi. Saisin vain haukut päälleni jos äidin hiotulle timantille, toisin sanoen pikku silmäterälle kävisi jotain.

 

 

 

Häädin Hopen huoneeseensa, jotta hän pysyisi poissa jaloistani. En jaksa hänen ärsyttävää ääntään, käytöstään, en mitään oikeastaan. Vihaan kaikkea hänessä, etenkin tuon täydellisyyttä. Jonka minä kyllä kyseenalaistan totaalisesti, muut eivät vain näytä ymmärtävän sitä. Luultavasti kärsin vain jotain teiniangstia, sillä en tiedä mikä minua vaivaa. Ehkä minä vain olen liian erilainen, ei se oikeastaan kiinnosta minua pätkän vertaa. Olen mikä olen, mikään tai kukaan ei tule sitä muuttamaan. Laahustin huoneeni ovelle, josta paistoi täydellinen näkymä sotkuiseen, siivottomaan koppiini. Lattialla lojui vaatteita, rojukoppia, ruuanjämiä ja olen varma, että näin jonkin menevän sänkyni alle. Tiedän, minun pitäisi siivota joskus. Mutta minkäs teet kun omistan laiskuusgeenin, jonka perin muuten isäni puolelta. Tosin sehän jo mennyttä aikaa, sillä äidilläni on jo uusi miesystävä, Roger. En haluaisi kuulostaa täydelliseltä sekopäältä, mutta en pidä uusista ihmisistä. Tai rehellisesti sanottuna, yhdestäkään ihmisestä. Ainakaan ei tule ketään hyvää ihmistä mieleen tällä hetkellä. Ainiin, paitsi tietenkin Louis. Niin, siis tämä Tomlinsonin poika. Hän on ollut aina se, jolle on voinut kertoa omat huolensa ja murheensa, tietäen että hän ei juoruisi niitä eteenpäin. Ehkä hän voisi auttaa minua tässäkin tapauksessa? Emme tosin ole pitäneet yhteyttä moniin vuosiin, suurimmaksi osaksi tämä on hänen uransa syytä. Laitoin käteni mustien farkkujeni taskuun, joiden tiesin sisältävän puhelimeni. Avasin näppäinlukon ja näpäytin osoitekirjani auki, josta sitten lähdin metsästämään herran numeroa, satojen muiden yhteystietojen joukosta. En tiennyt puoliakaan henkilöistä, mutta jollain ihmeen kaupalla niitä oli sinne kertynyt.

 

 

 

Hetken hakemisen jälkeen kuitenkin löysin etsimäni, jolloin painoinkin vihreää luuria.

"Louis?" Kysyin saadessani puhelinyhteyden, vihdoinkin.

"Mhhm..." Hän vastasi hieman tokkuraisella äänellä, en kai erehtynyt henkilöstä?

"Herätinks mä sut tai jotain?" Kysyin vielä jatkoksi, mutta aloin tuntemaan itseni typeräksi kun jälkeenpäin ajattelee.

"Äh mulla on kai väärä numero" Mumisin tämän perään ja olin juuri lopettamassa puhelun. Hän röhisti kurkkuaan, jonka jälkeen puhetta alkoi kuin alkoikin kuulua. Tunnistin tuon äänen, siitä ei voinut erehtyä.

"Siis sori, mä taisin vähän torkahtaa. Ja sä olit...?" Miehenalku mumisi saatuaan äänensä taas normaalin kuuloiseksi. Eikö hän tosiaankaan muistanut minua?

"Chase Wyndham. Tutustuttiin sillon kakaraiässä, etkö sä oikeesti muista mua?" Vastasin hieman pettyneenä tottakai. Hän hymisi hetken mietteliään oloisena, ehkä kaikki ei olekkaan vielä menetetty.

"Aivan niin, Chastity!" Hän naurahti. Hauska tietää, että hän on edelleen oma itsensä.

"Miten kauan sä meinaat käyttää tota nimeä? Mä en edelleenkään oo nainen... Jennifer" Sanoin päästäen pienen naurahduksen suustani. Niin niin, sisäpiirijuttuja. Ette ymmärtäisi.

"No olkoon vaikka Celine sitten. Niin, sulla varmaan oli jotain asiaakin?" Louis kysyi, itseasiassa kyllä.

"No en kai mä muuten soittaiskaan. Tää koskee...---" Mumisin, mutta silloin huoneeni ovi paukahti auki. Erittäin hankala arvata, kuka oli kyseessä...

"Odotas pikkuhetki..." Sanoin kauniisti ja suojasin puhelimeni sisäistä mikrofonia, jotta Louis ei kuulisi pientä keskusteluamme.

"No mitä nyt?" Kysyin mahdollisimman ilkeällä äänellä, jotta tämä jättäisi minut rauhaan. Se tosin olisi vain liian hyvää ollakseen totta.

"Leikitään piilosta, piilosta, piilosta, piilosta..." Hope toisteli hypellessään ylös ja alas ärsyttäen minua, se näytti olevan hänen elämäntarkoituksensakkin. Saada minut hengiltäni.

"Jos pidät ton suuren turpas tukossa ja pysyt huoneessas koko loppupäivän" Sanoin huokaisten, minun ei todellakaan pitänyt alentua pikkulapsen tasolle. Lupasin sen itselleni, enkä aio rikkoa sitä.

"Jeeeeee! Mä meen eka piiloon!" Tuo ihmisentapainen olento kiljaisi ampaistessaan juoksuun, päästiinpä siitäkin riesasta eroon. Suljin huoneeni oven ja siirsin puhelimen takaisin korvaani vasten, jatkaakseni juuri keskeytynyttä puheluamme.

"Siinä paha missä mainitaan..." Mutisin äänellä, jota tuo tuskin edes kuuli.

"Dumppasko se Hopen taas sun harteilles?" Louis kysyi, tai tarkemmin ajateltuna arvasi. Mumisin myöntymisenmerkiksi, jonka jälkeen hän huokaisikin syvään.

"Miks ihmeessä tekee tollasen penikan, jos ei edes jaksa huolehtia siitä..." Kysyin enimmäkseen itseltäni, mutta joskus satun ajattelemaan ääneen. Näitä vikojani voisi luetella vaikka pilviin saakka, mutta eihän siitä mitään hyötyä olisi kuitenkaan. Kuulin jonkinlaisen kolauksen alakerrasta.

"Äh, mun pitää mennä kattoo ettei se hajota mitään... Kiva et jaksoit taas kuunnella, pitkästä aikaa" Sanoin hymyillen itsekseni, vaikka eihän sitä kukaan olisi nähnytkään.

"Milloin vain, Chas..." Hän naurahti, selvä nyt se alkaa jo kuulostamaan laimealta.

 

Katkaisin puhelumme ja kiirehdin alakertaan, josta kolaus kuului hetki sitten.

Laahustin portaita pitkin alas, jossa ei odottanutkaan iloinen yllätys. Äidin perintövaasi, joka kuului tämän isoisoiso-äidilleen, makasi sirpaleina laminaattilattiallamme. Hope sen sijaan seisoi parin metrin päässä siitä, niin viattoman oloisena.

"Mitä hittoa? Tajuutsä yhtään mitä sä oot tehny?" Kysyin rypistäen otsaani käteni avulla, mitenhän tuo kuvittelee nyt luikertelevansa ulos tästäkin tilanteesta?

"En mä tehny mitään" Hän protestoi laittamalla käsivartensa ristiin, ''Oikeesti". 

"Etpä tietenkään, sehän olikin vain mielikuvitus-ystäväsi..." Hymähdin ja lähdin etsimään lattiaharjaa sekä rikkalapiota, jolla siivoisin tuon aiheuttaman sotku. Jä hän pääsee taas kuin koira veräjästä, jo totuttuun tapaan. Siirsin katseeni keittiön seinässä roikkuvaan kelloon, jotta en olisi myöhässä. En antaisi tuon pilata jokaista päivääni, loppuelämäni ajan. Se oli kaksikymmentä vaille neljä, joten aikaa minulla oli... Viitisenkymmentä minuuttia, eli vajaan tunnin verran.

"Sä voitki varmaa liimata nää yhteen sillä aikaa kun mä oon muualla" Tokaisin lakaistuani jokaikisen palasen yhteen nurkkaan.

"Mä lähen sun mukaan" Hope sanoi takertuen jalkaani kiinni, kuin kärpänen siirappiin. No tuo oli todella outo vertauskuva... Jopa minun mielestäni.

"Ootko sä menettäny loputkin aivojesi rippeet? Sä et todellakaan tuu" Tiuskaisin vastaukseksi, en varmasti ota tuota oliota mukaani. En vaikka henki menisi. Ja sitä paitsi, en saisi ikinä anteeksi jos tuo sekaantuisi bisneksiini.

"No sitten mun pitää kertoa äidille, että sä...---" Tuo aloitti, ehei not gonna happen.

"Ja sähän pidät suus supussa, likka. Jos sä sanot sille sanankin, mä kerron tosta sun rikkomastas ruukusta" Sanoin ja osoitin edelleenkin nurkassa makaavia siruja, joka toivonmukaan saisi tuon harkitsemaan tarjoustani. Tai noh, enhän minä lupauksiani koskaan pidä. Narauttaisin tuon kuitenkin jossain välissä, tosin niin ninjamaisesti että hän tuskin edes huomaisi sitä.

"Ei ne sua uskois kuitenkaan, hassu. Mä lähen sun mukaas ja tästä ei enää keskustella" Hän naurahti toteamuksensa jälkeen, se oli kyllä totta. Hope manipuloisi jokaisen puolelleen viattomalla olemuksellaan.

"Pysytkin sitten poissa tieltä ja et sekaannu mihinkään mun asioihin. Onko selvä?" Mumisin lopulta antaen periksi. Kunhan hän noudattaa tätä ohjetta, kaiken pitäisi sujua ongelmitta.

 

 

"Sulla on tasan minuutti aikaa tai mä jätän sut tänne" Ilmoitin ja lähdin ovesta ulos kohti mustaa mopoautoani, harmaa urheilukassi olallani. Sen sisältö ei saisi missään nimessä joutua vääriin käsiin tai olisin pahemmassa kuin pulassa, just saying. Käynnistelin ajoneuvoani jo valmiiksi osittain siltä varalta, että pääsisin nopeasti pois jos tuo ei ilmaantuisikaan ajoissa. Tosin hätkähdin ajatuksistani, kun hän istui viereeni pelkääjänpaikalle. Sääli, etten ehtinyt vielä lähteä. Aivan sama, pääsenpähän ainakin viettämään iltaani rennosti, ilman mitään häiriöntekijöitä.

Säädin oikean vaihteen päälle ja lähdin ajamaan kohti määränpäätämme, kauppakeskuksen parkkipaikkaa. Tosin ennen sitä, minun oli suunnattava pois kotikadultani tietenkin.

 

Käännyin oikealle suuren parkkipaikan pihaan, jolta lähdin etsimään ystäviäni. Hetken haun jälkeen huomasin heidän nojailevan keskuksen seiniä vasten, tupakit suussa. Tai mistäs minä tiedän, mitä he polttelivat. Mutta sen tiesin, että pian he tarvitsisivat lisää.

Kurvasin heidän edustalleen ja huomasin heidän katseensa olevan kiinnittyneenä pikkudem...-- Siskooni, korjaan. Avasin oveni samanaikaisesti Hopen kanssa

"Sori, tää änkes mukaan... Mä pidän huolen, että se ei sotkeennu mihinkään" Mumisin heille ja vilkaisin Hopea, joka näytti erittäin ylivilkkaalta. En anna itselleni ikinä anteeksi, jos hän ei pidäkkään lupaustaan. Lupaustaan, joka on elintärkeä. Hän ei ehkä ymmärrä sitä vielä, mutta ehkä niin on vain parempi. Sillä välin kun muut vetelivät vielä viimeisiä savujaan, porukamme ainoa naispuolinen henkilö, Jamie, nyökkäsi hieman paheksuvasti, ehkä jopa epävarmasti tulevan suhteen. Ainut asia, jota tarvitsemme on... Toivo. Ironista, eikö totta? Ehh... Ehkä olenkin hiljaa.

Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.

 

 

 

~ Jamie ~

 

 

Huomasin kun Chasen tavaramerkki, musta mopoauto kurvasi pihaan. Nyökkäsin hänen suuntaansa, jotta muutkin huomaisivat, että hän on paikalla. Jälleen kerran aikataulussa, häneen sentään voi luottaa. Pitkät, mustat hiukseni hulmusivat kahden upean sekunnin ajan, mutta laskeutuivat sitten takaisin alas olkapäitäni pitkin, kun hän ajoi edustallemme. Hymyilin itsekseni, mutta se kuitenkin hyytyi kun huomasin, että hän ei ollutkaan yksin. Ei kai hän ole mennyt visertämään kytille? Tai... Kenellekkään muulle?

"Sori, tää änkes mukaan... Mä pidän huolen, että se ei sotkeennu mihinkään" Chase mumisi, joka toivon mukaan piti paikkaansa. En tarvitse mitään draamaa yhtään enempään, sitä meinaan riittää kyllikseen himassakin. Mutta ei nyt mennä yksityiskohtiin, tarvitsen vain haluamani. Purin huultani aikani kuluksi, sillä kärsivällisyyteni oli alkanut jo vedellä viimeisiään.

"Onks sulla ne?" Kysyin, kun ystäväni olivat saaneet pikkulikan pois tieltä. Ei siinä tarvittu mitään voimakeinoja, ei me mitään psykopaatteja olla jos sitä meinaatte... Ainakaan omasta puolestani voin sanoa noin. Yksi porukkamme jäsenistä ojensi nuorukaisen treenikassin takaisin oikealle omistajalleen, joka tässä tapauksessa oli Chase.

Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, jonka jälkeen hän alkoikin avata laukkunsa hieman avoinna olevaa vetoketjua. Virnistin itsekseni, tiesin että häneen voisi luottaa. Hän vain on sellainen ihminen. Ihminen, joka ei valehtelisi selkäsi takana. Ihminen... Johon voisi luottaa kiperimmässäkin tilanteessa.

"Ne on täällä jossain... Ahaa" Hän hihkaisi löytäessään pienen, muovisen pussin. Huh. Ehdin jo pelästyä, että ne oli kähvelletty. Typerä minä, ei tietenkään olisi. Kaivoin taskustani hieman tuohta, tarkemmin sanottuna muutaman kympin sekä pientä vaihtorahaa. En ollut rikkaimmasta päästä, joten toivon että et arvostele minua. Ojensin rahatukun hänen nyrkkiinsä, vastineeksi saaden tuon kyseisen muovipussin. Hän avasi nyrkkinsä ja alkoi laskea summaa, lopulta kuitenkin nyökäten hyväksyvästi. Itse en tosin ollut tyytyväinen, voin sanoa että annoksestani puuttui pari nappia.

"Chase, älä viitti leikkiä mun kanssa. Anna nyt vaan ne loputkin" Sanoin, milteinpä myhäillen. En todellakaan jaksa leikkiä näiden asioiden kanssa.

"Siis mistä sä oikeen puhut? Mä kyllä laitoin siihen ihan samanverran kuin aina ennenkin, älä yritäkkään syyttää siitä mua" Hän totesi laittaen käsivartensa ristiin.

"No kuka piru ne sitten on ottanut? Tästähän näkee paljaalla silmälläkin että siinä ei ole kaikki" Kivahdin, mutta huomasin että pojan kasvot valahtivat valkeiksi kuin lakana. Hän laittoi keski -ja etusormensa sekä peukalonsa silmiensä väliin, hennolla hieromaotteella sitten hieroen. Jokin oli pielessä.

"Herranjumala ei näin..." Tuo mumisi, sitten kohottaen hieman kasvojaan minuun päin. Hänen ilmeensä oli.. Noh, outo. Hankalasti selitettävä, jos nyt sitä pilkkua aletaan viilaamaan. Se poikkesi niin paljon tämän normaalista luonteesta. Tai siitä, joksi olemme sen luulleet olevan.

"Chasie, siis mitä on tapahtunu?" Kysyin, mutta hän olikin jo puolitiessään. Hmh, voisikohan se liittyä pussinsisällön vajauteen? Äh, miksi minä tuollaista mietin, kun yksi parhaista ystävistäni on selvästi huolissaan? Taidan olla aika tunteeton, jos rehellisyyden nimissä vannottaisiin. En kai voi muutakaan, kuin lähteä hänen peräänsä. Vai onko teillä parempia ideoita? Sitä vähän minäkin...

 

"Venaa!" Huusin hänen peräänsä, kohentaessani tahtiani nopeammaksi. Ei olisi pitänyt syödä ennen tuloani tänne, voisin vaikka oksentaa. Vaikka en sitä teekkään, vielä. Chase pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. Olin jonkin matkan, ehkä kymmenen metrin, päässä hänestä. En millään pysynyt hänen perässään, olihan hän sentään ex-jääkiekkoilija. Hänen uransa ei tosin ehtinyt kunnolla edes alkaa, kun hänen polvensa murtui.

"Mitä on käyny?" Kysyin hengästyneenä lahustettuani hänen luokseen, kuntoni ei näemmä ollut mistään parhaasta päästä.

"Mä selitän myöhemmin, meidän pitää löytää Hope" Miehenalku sanoi hänen katseensa harhaillessa ympäri melko autiota pihaa, josta kuitenkin paistoi näkymä paikalliseen puistoon.

"Hope? Tarkotaks sä sitä tyttöä, joka tuli sun mukanas?" Kysyin muistellessani, mitä tapahtui hetki sitten. Hän nyökkäsi, joka tottakai tarkoitti myöntävää vastausta.

"Johan ja Travis anto sille jotain sun kassistas, että sä ei häiritsis..." Myhäilin rapistellessani pussia, joka olikin nyt rytättynä taskuuni. Chase oli ilmeetön, ehkä hän vain halusi näyttää vahvalta. Mutta sisältäpäin... Hän oli rikki.

"Ei kai ne juipit... Voi herranjumala! Sehän voi vaikka kuolla!" Kiljaisin, tai jos sitä nyt kiljumiseksi voi sanoa ja otin tuon kädestä kiinni. Suurinpiirtein raahasin häntä mukanani pitkin puistoja. Meidän on löydettävä hänet, ennen kuin on liian myöhäistä...

 

 

** Kamala, oon tosi väsyny nii en jaksanu tehä tätä.... Eli skip vähän aikaa. Lupaan että näitä ei tuu usein, en meinaa itekkää pidä näistä **

 

Tosin pikku 'etsintäreissumme' ei tuottanut tulosta, valitettavasti. Chase sanoi, että hän olisi luultavasti jo mennyt kotiin lämmittelemään, ehkä niin. Palasimme parkkikselle, joka oli valaistu katuvaloilla sekä tietenkin rakennuksen omilla näyttävillä iltavalaistuksilla. Laahustimme sitten pimeässä kohti ajoneuvoa, josta kuului musiikkia.

"Nupit piti sitte säätää ihan kaakkoon että poliisit varmasti tulisivat paikalle" Mumisin, he tosin vain naurahtivat kommentilleni ja jatkoivat juomistaan. Juomista? Mistä hemmetistä he niitä hankkivat? Mutta ennen kuin ehdin edes vaivautua kysymään, Johan osoitti harmaata treenikassia. Joka osoittautuikin Chasen omaisuudeksin.

"Mitä sä oikeen ajattelit kun sä otit noi mukaas? Asetit jopa oman siskoski vaaraan, sika" Saarnasin, mutta se oli turhaa sillä häntä näytti kiinnostavan yhtä paljon kuin maassa olevaa graniittia. Eli toisin sanoen, kiviäkin kiinnosti. Tunnen itseni liian totiseksi, pitäisikö minunkin olla yhtä rento ja olla välittämättä yhtään mistään probleemista?

Pyörittelin kädessäni yhtä lasipulloa, epävarmuus valtasi kehoni. Enhän minä yleensä juo, tarkemmin sanottuna koskaan. Pokkani ei tosin pitänyt, kuten suunnittelin, vaan napsautin korkin auki ja vedin todella pitkän huikan kurkustani alas.

"Wooah, vihdoinki säkin tajusit hyvän päälle" Travis naurahti taputtaessaan minua selkään, jonka seurauksena vihoviimeiset alkoholin pisarat purskahtivat ulos suustani. Kiitoksia, oikein paljon. Ei se sinänsä haitannut, ehkä oli vain parempi että lopetan ajoissa. Avasin auton pienehkön peräkontin, jotta me kaikki mahtuisimme sisään. Muut näyttivät olevan jo melko hiprakassa, vaikka vastahan me pääsimme itse asiaan. Miehet.

 

Yksi joukostamme kuitenkin puuttui, nimittäin Johan. Katselin ympärilleni, jolloin huomasin että en ollutkaan ainut naispuolinen täällä. Auton lähettyvillä väijyi kaksi muutakin naista, tosin he vaikuttivat melko nuorilta. Luultavasti kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden väliltä, en toki voi olla varma asiasta. Minua kuitenkin kiinnostaa, miksi hemmetissä tuo ruskeatukkainen niin tutulta?

Hetkisen kuluttua Johan sekä nämä kaksi naista tulivat lähemmäksi meitä. 

"Hei, kattokaas kuka...-- Tai siis ketkä tulivat" Johan sanoi antaessaan tilaa näille kahdelle, joiden nimet ovat edelleenkin hakusessa. Hetkinen, voisikohan se olla...?

"EL? Eleanor Calder? Ooks se sä?" Kysyin hieman epäröiden, mutta epävarmuus karisi kuitenkin pois heti kun hänen suupielensä kaartuivat hymyyn.

"Mähän se vaan, hauska nähdä taas Jamieehh. Ainiin ja tietenkin te muutkin, heh. Tämä tässä on Alex" Eleanor sanoi työntäessään hänet suoraan eteemme, huomasin likan poskilla pienen punan. Tosin minä ymmärrän häntä, ei mitään noin kiusallista saisi tapahtua ihan yht' äkkiä, tuosta noin vain. Alex nyökkäsi hennosti, mutta hänen katseensa pysähtyi Chaseen. Hetkinen, mihin hänen paitansa katosi sillä välin? Hetken tuijotustuokion jälkeen, violettihiuksinen käännähti nopeasti pois meistä. 

"Ehkä meidän pitäis mennä" Kuulin hänen kuiskaavan ELille, olemmeko noin kamalaa seuraa? Tai no, eihän se ole ihmekkään; Puolialastomia miehiä kännissä, pilvessä ja missä lie vielä onkaan. Minä tosin poltin vain yhden, eikä se tehnyt mitään vaikutusta persoonallisuuteeni. 

"Heiiiii, oota... Ally!" Ilmeisesti Chase sopersi lähtiessään tuon perään, kutsumalla häntä vielä väärällä nimelläkin. Tästä ei kyllä hyvää seuraa, tunnen sen sisimmässäni.

 

******

 

Ehahaha okei. Tää on seko, mut what ever?

Kommenttia nyt sit waa, pls.

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...