¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
798Views
AA

7. Luku 7.

~Eleanor~

 

Oli todella hyvä idea ottaa Louisin lompakko. Tai siis... Tiedän että olisi pitänyt kysyä ensin, mutta ei kai se niin vakavaa ole? Ei hän minulle kauaa vihoittelisi, jos vain saan hänet lepyteltyä jotenkin... No mutta anyways: Kyllä sitä ehtii miettiä myöhemminkin, nyt kuitenkin on aika shoppailla. Niin, olimme siis ajamassa kohti keskustaa, joka muuten pursusi väkeä. Olisikohan pitänyt tulla myöhemmin? Ehkä, mutta liian myöhäistä se nyt enään on.

 

"Voi Jeesus! Voisko toi jo mennä? Eihän me keretä ees näistä valoista" Tokaisin hieman korottaen ääntäni ja tööttäsin edessämme matelevalle hinurille, joka ei luultavasti edes tiennyt miten autoa ajetaan. Vierustoverini vain mumisi jotain vastaukseksi, en tosin saanut siitä mitään selkoa. Päätin jättää sen huomiotta, sillä minun oli keskityttävä ajamiseen eikä mihinkään muuhun. Pian punaisena hohtanut valo päätti vaihtua vihreäksi, jolloin aloitimme tyhjän parkkiruudun etsimistä. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin luulin, sillä ostoskeskuksen piha oli täynnä erilaisia kulkuneuvoja; Rullalaudasta aina pakettiautoon saakka. Vilkaisin vierelläni notkuvaan purppurapäähän, jonka katse harhailikin ikkunan ulkopuolella. Noh, hetken jahdin jälkeen kuitenkin löysin tyhjän parkkiruudun aivan perältä. Huokaisin helpotuksesta, sillä autossa istuminen alkoikin tuntua jo hieman tunkkaiselta. 

 

 

"Ei, ei, ei..." Hän sanoi yht' äkkiä kuin olisi aaveen nähnyt, käpertyen alas suojaan katseilta. Hänen hengityksensä oli muuttunut tiuhemmaksi, voin sanoa että hän oli kauhuissaan. Mutta mitä ihmettä...? Hetken kuluttua hän nosti hieman päätään, jolloin hänen kalpeat kasvonsa kohtasivat omani. Annoin hänelle kysyvän, huolestuneen ilmeen, johon en kuitenkaan saanut vastausta. En kuitenkaan viitsinyt ahdistella häntä millään kysymyksillä, saisin sen selville ennemmin tai myöhemmin. Joko häneltä itseltään tai joltain muulta.
"Mihin ensin?" Kysyin noustessamme harmaasta autosta, jonka väri kuitenkin menee hieman hopean suuntaan. 
"En mä tiiä, ehkä meidän ei pitäiskään mennä tonne" hän sanoi hieman vaivautuneena, kaivellessaan taskujaan epätoivoisesti.
"No voi hemmetti, mun kännykkä jäi" Alex jatkoi lausettaan vetäen vaaleat kätensä taskuistaan, läimäyttäen auton oven kiinni perässään.
"Ei me nyt takaskaan voida mennä. Ja ethän sä sillä luurillas mitään tekis muutenkaan nyt kun kerran täällä ollaan" Totesin työntäen oman ovenikin lopulta kiinni, sekä lukiten ne avaimellani. Yleensä en huomaa, jos ihminen on hermostunut, mutta tämän tytön kohdalla... Noh, pystyin lukemaan häntä kuin avointa kirjaa. Hän hiplasi käsiään hermostuneena ja pälyili ympärilleen kuin mikäkin peura ajovaloissa, jokin ei ollut kohdallaan. Kävelimme suuren ostoskeskuksen hieman röpelöisellä parkkipaikalla, kohti kyseistä himoshoppaajan paratiisiä, kunnes minun oli pakko rikkoa hiljaisuus.
"Mä nään sun läpi, et kaikki ei oo kohdallaan. Kai sä mulle voit kertoa?" Kysyin häneltä, pysähtyessämme liukuovien edustalle.
"Sori EL, mutta mä en voi. Mä toivon, että sä ymmärrät" hän sanoi huokaisten, toivottavasti en taas pilannut kaikkea. Pahasta tavasta on hankala päästä eroon.
"Jos mä vaan voin jotenkin aut--" Tarjouduin, mutta hän sensijaan keskytti lauseeni;
"Sä oot auttanut jo ihan tarpeeks, mä en vaan jaksa tollasta jatkuvaa hyysäystä" Hän sanoi ahdistuneena, vältellen minun sekä muiden ihmisten katsekontakteja.
"Äh, miks mun pitää aina pilata kaikki... Mä oon pahoillani, taas kerran. Voisitko sä antaa mulle anteeks?" Kysyin ja puristin hänet halaukseen, jolloin tunsin hänen nyökkäyksensä kaulaani vasten. En oikeasti halua, että hän alkaa vihaamaan minua tai eristäytymään muusta maailmasta, vain koska välitämme hänestä. Tästä edespäin minun on osattava pitää suuni soukemmalla, ettei tapahdu mitään pahempaa... 

 


~Alexandra~

 

Kuvittelin, että hän olisi poikennut muista ihmisistä. Noh, ulkokuori voi joskus pettää. Hän on samanlainen kuin kaikki muutkin, samanlainen kyylä. Tiedän, en saisi puhua hänestä tähän sävyyn, mutta en vain jaksa jatkuvaa sääliä jota en edes tarvitse. Tosin ymmärrän, miksi hän huolestui... Ei normaali ihminen käyttäydy näin nähdessään isänsä ylittävän suojatietä. Niin, se oli isäni. Voisin panna vaikka pääni pantiksi, että se oli hän. Vihaan riitelyä, salailua ja kaikkea tällaista ylikaiken, mutta silti teen sitä itse. Olen hirveä ihminen, en ansaitse elää... Enkä edes tiedä, kauanko tämä salaisuus enään pysyy piilossa. Ehkä sitä ei vain ole tarkoitettu salattavaksi, ehkä... 
Se ei olekkaan enään vain oma, viaton pikkusalaisuuteni.

 


"Meillä ei taida oikeen synkata, heh..." totesin väsäten pienen tekonaurahduksen virkkeeni perään. Brunette vain ravisti päätään hennosti, en olisi halunnut salata tätä häneltä... Mutta en voi muutakaan. Isäni ei saa saada minkäänlaista vihjettä olinpaikastani, eikä tosin lastensuojeluvirastotkaan. Niin, olinhan ''vasta'' 17-vuotias. Ihmiset sanovat, että vaikutan vanhemmalta, mutta eivät kuitenkaan anna minun hoitaa omaa elämääni kuntoon. Sosionomit luultavasti haluavat ahtaa minut johonkin nuorisokotiin, jossa joutuisin kärsimään muiden ongelmanuorien kanssa. "Se olisi omaksi parhaaksesi" he jankuttaisivat niin pitkään, että saisivat minut aivopestyä. Jos noin tapahtuisi, harkitsisin varmasti itsemurhaa. Hupsista, taisinkin eksyä hieman aiheesta...
"Vilkaistaanko millaista tarjontaa Harrod'silla on?" Eleanor sanoi kehittäen uuden keskustelun.
"Mikäs siinä, se onkin yks mun lemppareista" totesin hymyillen pienesti.
"Oikeesti? Niin munkin" hän sanoi hieman innokkaalla äänensävyllään, ehkä meillä sittenkin on jotain yhteistä? Tyydyin kuitenkin vain nyökkäämään typerästi, jolloin astelimme kohti kyseistä liikettä. Kassaneiti hymyili meille ja jatkoimme matkaamme kohti vaaterekkejä, joissa roikkui muutama henkari vaatekappaleiden kera. Unohtamatta kuitenkaan hyllyköitä, joissa oli sadoittain värikkäitä, viikattuja sekä silitettyjä vaatteita ja asusteita. Eli toisin sanoen, jokaisen shoppailijan unelma. Nakkasin kivan näköisiä huppareita, farkkuja ja muita vaatteita kainalooni ja kiiruhdin sitten sovituskoppiin.

 

 

"Millon mä tällästä muka käyttäisin?" Kysyin astuessani ulos sovituskopista, musta silkkimekko päälläni, joka kieltämättä sopi minulle.
"Usko mua, vielä joku päivä sä kävelet toi päällä pitkin punaista mattoa" Brunette totesi hymyillen toiveikkaasti. Mitä tuo muka oli tarkoittavinaan? Ahaa, aivan...
"Niin joo, ainahan mä" vastasin tirskahtaen hänen kuvitelmilleen, jotka muuten eivät tulisi koskaan käymään toteen. Päätimme jättää tämän päivän viimeiseksi vaatekappaleekseni, jolloin suuntasimmekin kohti kassaa. Maksettuamme ostokseni kävelimme kohti paikallista pikaruokalaa, nimeltään Nando's. Tämä sijaitsi samassa rakennuksessa, joten matka ei vienyt kuin pari minuuttia. Astelimme sisään tilaan, joka omisti mustan kokolattiamaton sekä mustavalkoisia huonekaluja. Unohtamatta toki muutamaa huonekasvia ynnämuuta sälää. Rakastan Peri-Peri -kanaa, joten päätinkin vaihteeksi (Köh...) tilata sitä. EL sen sijaan pysyi salaattilinjalla. Minunkin varmaan pitäisi, mutta minkäs teet kun en kuulu jäniskansaan, hehheh. Päätimme yhteistuumin ottaa kotiinkin tuliaisia, siltä varalta että he huomasivat ilkeän temppumme. Eleanor tiesi heidän lempparinsa, joten se ei siis ollut vaikeaa. Nyt vain toivomme parasta...
"Kiitos, että vierailitte Nando's :ssa ja tervetuloa uudelleen" Työunvormuihinsa pukeutunut neitokainen huikkasi meidän jättäessämme ravintolan taaksemme. Ulkona oli jo alkanut hämärtää, olimmehan viettäneet täällä jo monta tuntia ajastamme. Parkkipaikka oli lähes tyhjillään lukuunottamatta luultavasti lukiolaisten mopoautoja, joista pauhasi musiikki sekä pullojen kilke. Hehheh, tekisi mieli mennä mukaan, mutta en minä voi... Enhän? Hymyni alkoi levitä, kun kuvittelin itseni näiden komeiden miesten joukkoon. Ei kai pieni irtiotto arjesta olisi pahitteeksi... Ehkä saisin jopa puhuttua ELinkin mukaani.
"Mikäs nyt noin hymyilyttää?" Brunette kysyi virne kasvoillaan. Vilkaisin mustaa kaaraa, joka kökötti aivan muutaman metrin päässä meistä. Iskin silmäni erääseen miehenalkuun, joka omisti ruskeat nappisilmät sekä edestä pystyyn nostetut samansävyiset hiukset. Enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota tämän sixpackiin. Niin, hänellä ei nimittäin ollut paitaa päällään.
"Ahaaaa... Aika hyvä miesmaku sulla" Hän totesi vinkaten minulle silmää, pakko myöntää että tuo mies oli kyllä erittäin hyvännäköinen, heheh...
"No mitä sä siinä tönötät? Nyt vaan meet ja nappaat sen itelles" EL sanoi 'hieman' liian kovaäänisesti, on vain toivottava, että tuo ei kuullut sitä.
"Mee keskenäs" sanoin tönäisten häntä käsivarteen, en todellakaan aio nolata itseäni. En nyt, enkä tulevaisuudessakaan.
"Haluuko neidit liittyä seuraan vai muutenko vain seisotte siinä?" Vaaleanruskeahiuksinen kysäisi änkiessään ulos pienestä kopperostaan, minulla on kyllä jo vastaus valmiina.
"Kiitos vain, mutta me oltiin just..." Mumisin ja olin jo lähdössä, mutta jostain kummansyystä EL päättikin viimeistellä virkkeeni... Väärällä vastauksella.
"Mielellämme" Hän sanoi vetäen minut takaisin viereensä, mulkaisin häntä ja kirosin hänelle äänettömästi. Ruskeahiuksinen tosin vain naurahti minulle, mutta miten minulla oli sellainen tunne, että he tuntivat toisensa entuudestaan?

 

*****

 

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...