¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
777Views
AA

6. Luku 6.

~Alexandra~

 

Ahaa, tämä siis on Eleanor. Hän vaikuttaa todella mukavalta persoonalta, se on jo hyvä merkki. Sillä yleensä en pidä uusien ihmisten tapaamisesta, mutta hän oli kuitenkin erilainen kuin muut. En ihmettele, miksi Louis rakastui tähän tyttöön. Tai tarkoitan siis, että kukapa ei? Hänellä oli kauniit ruskeat hiukset, jotka laskeutuivat hänen olkapäitään pitkin. Auringonvalo teki niistä sädehtivät ja näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut vaaleita raitoja. Hänellä oli päällään mustat farkkushortsit sekä valkoinen, hengittävä paita. Olin ehkä hieman kateellinen hänen ulkonäöstään, sillä hän oli tuplasti kauniimpi kuin minä. Aika pinnallista, eikö vain?

"Jospa me tästä lähdetäänkin, niin tytöt voivat tutustua toisiinsa" Lou sanoi jokaiselle yhteisesti, mutta erityisesti Niallille, jota hän alkoikin pian riuhtoi pois. Minä ja EL taas seurasimme tilannetta huvittuneina.

"No joo joo, ei tarvii kuitenkaa alkaa riehumaan" blondi tokaisi hymähdyksen kera ja riuhtaisi itsensä irti Louisin otteesta. Hän lähti laahustamaan yläkertaa kohti, vilkaisemattakaan meihin päin. Loputkin olivat jo menneet muualle, joten olimme ELin kanssa kahden. Se tuntui jotenkin karmivalta, kun miltei tuntematon ihminen vain ilmestyy siihen.

"Noniin, antaa tulla" brunette sanoi mulkoillen minua paheksuvasti. Menikö minulta jotain ohi vai olenko muuten vain jälkeenjäänyt? Ennen kuin ehdin kuitenkaan sanoa mitään, hän aikoi valaista minua hieman.

"Louis on minun, vain minun. Onko selvä? Vai oletko jo vikitellyt hänetkin itsellesi?" Voin kertoa, että hän oli raivoissaan. Mutta eniten minua jäi häiritsemään tuo monikollisesti ilmaiseminen... Tai jos rehellisiä ollaan, niin koko lausahdus.

"Mistä sä oikeen puhut? Ensiksi; Tiedän, että hän rakastaa sinua ja sinä toivottavasti myös häntä. Toiseksi; Mitä helvettiä, jos saan kysyä? Mä en oo vikittelemässä ketään. En nyt, enkä tulevaisuudessa. Menikö se jakeluun pikku pollaasi?" Sanoin yhtenä pötkönä, minunhan ei tarvitse sietää tuollaista kohtelua. Ja jos ihan pakko on, niin antaa tulla vaan. Hän meni hiljaiseksi, ainakin hetkeksi. Olinkohan liian ilkeä? Tai siis, erimielisyyksiä sattuu, mutta meninköhän liian pitkälle?

"Siis, sori... En mä tarkottanut olla ilkee tai mitään, mä vaan... En oo tottunu tollaseen vastaanottoon" sanoin oikeasti pahoitellen, en haluaisi nyt enempää harmeja.

"Eikun munhan se pitäis olla pahoillaan. Mä en olis saanu syytellä sua sellasesta mitä sä et oo tehny" Hän sanoi kaartaen suupielensä alaspäin.

"Hei. Vaikka mä vaikutanki varmaan joltain friikiltä suoraan Helvetistä ei tarkota sitä, etteikö mun empatiakyky olis tallella" Naurahdin ja taputin häntä kevyesti yläselkään, saaden pienen hymyn hänenkin kasvoilleen.

"Arvaa mitä mä  luulen?" Hän kysyi.

"No?"

"Tämä on kauniin ystävyyden alku" Brunette viimeisteli lauseensa paukkaamalla vielä leveän hymyn kasvoilleen, joka tarttui minuunkin. Nyökkäsin hänelle ja kiiruhdin ottamaan hänet tiukkaan halaukseen, joka kesti sellaisen... mukavan puoli minuuttia, en jaksanut laskea jokaista sekuntia. Tunsin kuitenkin, että tämä ystävyys tulisi kestämään vielä vuosia. Se olisi varmaa se. Irtaannuimme toisistamme, kunnes muistin erään asian. Meidän piti mennä ostoksille, mutta jotenkin tuntuu siltä, että ei huvita enään. Juuri kun olin aloittamassa uutta keskutelua...

"Harry, nyt annat sen tänne" Niall sanoi melko tyynesti jahdatessaan alakertaan spurttaavaa Harrya, jonka nyrkkiin olikin puristettu valkoinen kirjekuori.

"Neverrrr!" kiharahiuksinen huudahti ja yritti piiloutua taakseni, mutta väistyin sivuun. Minua kieltämättä kiinnosti, mitä oli meneillään.

"Haz, älä jaksa. Anna nyt vaan se tänne ihan suosiolla" Niall sanoi selvästi tympiintyneenä hänen touhuihinsa. Päätin kuitenkin auttaa häntä, kyseessähän saattoi olla vaikka henkilökohtainen kirje tälle hänen mielitietylleen?

"Ei ketään haittaa jos mä pari riviä lukasen..." hän mumisi ja alkoi vetää paperinpalasta ulos kuoresta, mutta vetäisin sen hänen kädestään ja ojensin sen Niallille, vielä mulkaissen Harryä wtf -ilmeelläni.

"Tässä" sanoin antaen hänelle vielä pienen virnistyksen, ja hän tunki kirjekuoren nopeasti taskuunsa suojaan muilta.

"Mikä piru sua vaivaa? Kai sä ymmärrät ettei muiden tavaroihin saa koskea" saarnasin kikkarapäälle, joka näytti vielä hämmentyneemmältä kuin minuutti sitten.

"Mikä siinä on niin salaista ettei mulle voi kertoa?" Hän kysyi kohauttaen harteitaan.

"Onko yksityisyys tuttu käsite?" Zayn kysyi astellessaan luoksemme, Jumalalle kiitos. Harry vilkaisi muita ja lähti tuhahtaen Louisin luokse, olohuoneeseen. Hän kieltämättä näytti melko huvittavalta, mutta minua säälitti hieman. En tiedä miksi näin, mutta ei kai sillä sinänsä ole väliä?

Niall antoi minulle kiitolllisen, että helpottuneen hymyn. En halua kuulostaa ilkeältä ihmiseltä, mutta olisin halunnut itsekkin vilkaista sitä.  En tosin halua painostaa tai mitään siihen suuntaan, kyllä hän kertoo jos haluaa.

 

~Louis~

 

Makoilin nahkasohvan syövereissä suurinpiirtein niin, että minusta voisi alkaa kasvamaan vaikka juuret siihen kiinni. Minulle oli kertynyt hieman univelkaa, joten ei kai pienet unoset ole haitaksi? Noh, nähtävästi on, sillä tunsin jonkun istuvan päälleni.  En oikeastaan tiennyt kuka se oli, mutta voin sanoa, että ei ainakaan Eleanor. Yritin vain olla välittämättä siitä, minun on oikeasti saatava unta. Tämä ei kuitenkaan siirtynyt, vaikka yhtä hyvin huomasi etten välittänyt. Päinvastoin, hän alkoi leikkimään hiuksillani. No nyt tiedän, tuosta ei voi erehtyä kukaan.

"Haz? Mitä pirua sä teet?" Kysyin raottaen silmiäni hieman ja huomasin tämän aivan naamani edessä.

"Heräsithän sä vihdoinkin, kaunis poika" hän sanoi virnistäen. Samalla edelleen lähentyen, saaden minut hätkähtämään.

"No voi Jeesus sun kanssas, mikä nyt on?" Kysyin ja nousin istumaan, saaden hänet melkein lattialle.

"Hui! Ja mä kun luulin, että sä rakastat mua" Harry sanoi surullisena. Tietysti se oli vain aktia, mutta päätin kuitenkin liittyä siihen mukaan.

"Anteeks, Hazzabear, tottakai mä rakastan sua. Onko mitään millä voin korvata aiheuttamani tuskan?" vastasin dramaattisesti, onpas hauskaa.

"Olis mulla yks juttu, Boobear" hän sanoi virnistäen yhä leveämmin, silitellen reiteni sisäpuolta. No nyt menee vähän liian lujaa, Haz.

"Ehkä ei kuitenkaan, saat tyytyä tähän," sanoin ja suukotin hänen nenänpäätään yhden kerran, hyvä etten purskahtanut nauruun. Hän näytti tyytyväiseltä tähän ja hän otti ranteestani kiinni, vetäen minut ylös. Noh, noustuamme hän lähti raahaamaan minua kohti eteistä, jolla likat näyttivät suunnittelevan jotain. Pysäytin Harryn, sillä halusin nähdä mitä he oikein tekevät. He penkoivat nahkatakkini taskuja ja... Hetkinen. Miksi ihmeessä? Vilkaisin kiharahiuksista ystävääni, joka näytti olevan yhtä pihalla kuin minäkin. Ja ennen kuin ehdin huomauttaa heitä, he olivat jo poissa. 

"Taitaa olla pienen jäynän paikka" Harry tokaisi vitsaillen, kun minä taas... Tiedättehän.

"Toihan on loistava idea" Sanoin levittäen käteni sivulle, ei pieni pila vaarallista ole.

"No mitäs on mielessä?" Hän kysyi melkein yhtä innostuneena, kuin minä olin.

"Näet sitten..." Vastasin salaperäisesti, tästä tulee hauskaa.

 

****

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...