¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
779Views
AA

5. Luku 5.

~ Alexandra~

Hienoa, Alex, erittäin hienoa. 

"Toi on epäreilua" sanoin mutristaen huuliani. 

"Vastaa nyt vaan, ei oo noin paha" Louis sanoi nojaten kättään vasten. Mumisin vastaan, mutta se ei auttanut.

"Mua oikeestaan väsyttää...tosi paljon" Sanoin ja tein tekohaukotuksen. Yritin parhaani mukaan kiertää kysymyksen, vaikka mikä olisi. 

"Niin varmaan... Noh, mä voin auttaa sut ylös" Niall tarjoutui ja veti minut ylös risti-istunnastani. Hän hoippui kohti portaita ja seurasin hänen perässään. Olin varma, että hänen tasapainonsa pettäisi ennemmin tai myöhemmin. En kuitenkaan viitsinyt olla niin itsekäs, että jättäisin hänet oman onnensa nojaan. 

"Ooks sä varma, että sä pysyt pystyssä?" Kysyin ottamalla hänen olkapäistään kiinni, että hän pysähtyisi.

"En niin pitkään, kun mä nään sut" hän virnisti ja astui lähemmäksi, mutta peräännyin. 

"Niall... Sun pitää nukkua sun kännis pois" sanoin ja katsoin häntä.

"Se oli totta joka sana... Alexandra" hän sanoi vinkaten silmäänsä, jotka kuitenkin alkoivat lumpsahtaa kiinni vähän väliä.

"Mistä sä...--" aloitin, mutta hän painoi huulensa omilleni, saaden minut keskeyttämään. Sydämeni alkoi lyödä tavallista nopeammin, se alkoi ahdistaa minua. Pystyin haistamaan, oikeastaan maistamaan vahvan viinan hänessä. Yritin irtautua hänen otteestaan, mutta hän painoi minut vasten valkoista seinää. En tosin ymmärrä mikä minuun meni, kun vastasin hänen suudelmaansa. En sano, etteikö minulla olisi kehittynyt jotain tunteita häntä kohtaan, mutta... Harry. Entä Harry? Hän jatkoi alas kaulaani, mutta omatuntoni alkoi soimata. Minun oli pakko päästä pois. 

"Mitä sä teet?" Kysyin päästyäni irti hänestä. Katsoin ympärilleni, toivottavasti kukaan ei nähnyt meitä. Tosin ilta oli jo siinä vaiheessa, että oli alkanut hämärtää. Se vaikeutti melko oleennaisesti näkemistä, heh. Niall ei vastannut mitään, vaan alkoi harppoa rappuja ylös. Menin hänen peräänsä, kunnes pääsimme yläkerran käytävälle. Huomasin, että siellä oli 'vain' kuusi huonetta, joista yksi osoittautui kylpyhuoneeksi. On varsin selvää, että joutuisin jakamaan huoneen jonkun kanssa. Niall avasi huoneensa oven, mutta alkoi yökkimään melko... mikä se sana onkaan, noh, epäilyttävästi. Sovitaan niin. Tämän jälkeen hän ryntäsikin toiseen suuntaan kohti kylpyhuonetta. Kylmä tuulenvire humisutti hiuksiani muutaman sekunnin ajan, kunnes hän oli poissa. Minun kävi häntä sääliksi, mutta hänen oma vikansahan se oli. Kävelin hänen huoneeseensa, se oli melko suuri verrattuna omaani. Lattia oli vaaleaa laminaattia ja mustia seiniä koristi muutama juliste sekä mahonkinen hylly, joka on ruuvattu kiinni kyseiseen seinäpaneeliin. Toisin sanoen huone oli melko järjestyksessä, kun kyseessä on kuitenkin teiniklopin huone. Haha. Hymyilin itsekseni ja istuin pehmeän sängyn reunalle odottamaan. Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Odotettuani jo jonkin aikaan, nousin ylös, olin jo päättänyt mennä etsimään hänet käsiini. Kävelin kohti kylpyhuonetta, jossa hän luultavammin olisi vielä. Avasin raollaan olevan oven ja kävelin hänen viereensä, harmikseni huomasin hänen makaavan kaakelilattialla. Hän joko nukkui tai oli sammunut. Huokaisin ja yritin nostaa häntä ylös, hän olikin painavampi kuin luulin. Anteeksi Niall, heh. En viitsinyt mennä hakemaan muita apuun, olisin kuitenkin joutunut selittelemään asioitani. Otin hänen käsivarsistaan kiinni ja aloin raahaamaan häntä varovasti perässäni. Sehän vielä puuttuisikin, että satuttaisin häntä kun yritän auttaa...

"Ugh..." Mumisin tuskissani, kunnes huomasin jonkun seisovan portaikon yläpäässä. 

"Mitä sä teet?" Hän kysyi miltei äänettömästi. Zayn. Vilkaisin Niallia ja käänsin katseeni takaisin mustahiuksiseen.

"Yritän raahata sammunutta miestä nukkumaan, mitä sä luulit?" Tokaisin hymähtäen, 

"Jos vaikka auttaisit?" Kysäisin heti perään. Hän naurahti ja tuli ottamaan Niallin jaloista kiinni. Nostimme hänet yhteisvoimin ylös ja hänet hänen huoneeseensa. Minä kuljin peruuttaen, olinhan selin siihen suuntaan. Laskimme hänet selälleen makaamaan,

"Kiitos" sanoin ja annoin hänelle kiitollisen hymyn. Hän nyökkäsi hymyillen ja sulki huoneen oven perässään. Vilkaisin äänekkäästi kuorsaavaan Nialliin ja hymähdin, tästä tulee pitkä yö. Menin kyljelleni, kasvoni poispäin Niallista. Laitoin pääni tyynyn alle, estääkseni kuorsauksen pääsyn korviini. Olisi pitänyt mennä vaikkapa Zaynin huoneeseen, vaikka en tunnekkaan tätä salaperäistä miestä kovin hyvin. Noh, nyt ei auta kuin saada unen päästä kiinni. Selvitän asiat Niallin kanssa, perinpohjaisesti.

****

Avasin rähmäiset silmäni ja nousin istumaan, ehdin jo unohtaa missä olin. Vilkaisin edelleen nukkuvaa blondia ja muistin viime illan tapahtumat. Minun on pakko puhua asiat halki, tässä ja nyt. Aloin ravistelemaan häntä hereille,

"Mhm... Missä palaa?" hän mumisi tyynyään vasten karhealla äänellä, ilmeisesti hän ei kuulunut näihin aamuvirkkuihin. 

"Niall" sanoin totisena, hän säpsähti hereille. 

"Mm?" Niall mumisi ja hieroi ohimoaan,

"No kannattiko hankkia darra?" Kysyin virnistäen omahyväisesti,

"Mitäh?" Hän kysyi, eikö hän muista mitään vai esittääkö vain?

"Siis, etkö sä muista eilistä?" kysyin ja kohotin kulmakarvojani, saaden vastaukseksi mietteliään ilmeen.

"Hmh, me oltiin pullonpyöritystä," hän sanoi rapsuttaen leukaansa, 

"Sä halusit nukkumaan ja... Voi luoja, mä oon todella pahoillani." Hän sanoi punastuen hennosti, voi miten suloista. 

"Sano, että se oli vaan hetken mielenhäiriö?" pyysin, eihän se voinut tarkoittaa mitään. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. 

"Joo..." Niall sanoi hieman vaisusti, jokin on hullusti.

"Niall, ethän sä valehtelis mulle? Mä nään aika selvästi sun läpi, että joku ei oo kunnossa" sanoin taputtaen häntä hellästi olkapäälle, mutta hän siirtyikin kauemmaksi.

"Mikä sul on?" Kysyin, vihaan tiedonjanoa ylikaiken. 

"Ei mikään, anna olla" hän sanoi noustessaan ylös ja suuntasi kohti alakertaa, josta kantautui pekonin tuoksu. Huokaisin ja menin kylpyhuoneeseen, joka sijaitsi kahden oven päässä. Räpsäytin valokatkaisimesta valot päälle ja katsoin itseäni peilistä. Hiukseni olivat sotkuiset ja täynnä takkuja, ihanaa. Silmänaluseni olivat tummat sekä ryppyiset ja silmäni tuntuivat rähmäisiltä. Hieroin rähmät pois silmistäni ja tein listaa mielessäni; Ensimmäinen vaihe, tehty. Käytin sormiani niinsanotusti kampana ja aloin setviä hiuksiani, vaikka eihän se kauheasti auttanut. Kakkosvaihe, tehty. Mustille silmänalusilleni ei tosin voinut mitään, sillä en omistanut mitään mönjiä tällähetkellä. Avasin oven ja suljin valot lähtiessäni kohti portaita, joita pitkin menisin keittiöön muiden luokse. Astelin hitaasti porras portaalta samalla laskien niiden määrää, ihan vain omaksi ilokseni. 1, 2, 3..., 8. Hyppäsin viimeiseltä portaalta alas ja seurasin jo hiipunutta ruuantuoksua. Päädyin keittiön oviaukolle ja tunsin viiden silmäparin tuijotuksen, tosin yhdet katosivat kun Niall meni ohitseni. Vilkaisin häntä olkani yli hymähtäen, mutta käänsin pääni pöydän ääressä istuviin poikiin. He jatkoivat tuijotustaan, en vieläkään pidä siitä että minua tuijotetaan kuin olisin jokin alien. Tai vaikka Gizan pyramidi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. 

"Onko pakko tuijottaa? Onks mussa jotain ihmeellistä?" Kysyin ja mittailin itseäni katseellani, täysin normaali.

"Mitä sun ja Niallin välillä oikeen on? Ette te voi koko loppu ikäänne olla puhumatta toisillenne" Liam mumisi rypistäen otsaansa, onko se oikeasti noin läpinäkyvää?

"Mitenniin?" Kysyin 'tietämättömänä', he eivät tiedä eivätkä tule koskaan tietämäänkään omista asioistani.

"Kyllä sä tiedät mistä mä puhun, nyt sä meet ja selvität välinne" hän sanoi ja työnsi minut ulos keittiöstä. Huokaisin ja lähdin kohti terassia, olin kuulevinani sälekaihdinten rämähtävän ovessa olevaa ikkunaa vasten. Tuntui jotenkin niin lapselliselta mennä setvimään asioita, vaikka toisaalta Liam oli oikeassa. Emme voi pitää mykkäkoulua loppu ikäämme, se vasta olisi lapsellista jos mikään. 


Avasin terassin oven varovasti, huomasin hänen istuvan vielä aamukasteisella nurmella. Olihan vasta aikainen aamu, toisin sanoen kello oli vasta yhdeksän aamulla. Hän istui pitäen polviaan rintaansa vasten, käsivarret niiden ympärillä. Hän katseli muutama tunti sitten nousuaan aloittanutta aurinkoa, joka möllötti kauniisti puiden takaa. Huokaisin ja siirsin katseeni Nialliin, joka ei ilmeisesti vielä huomannut minua. 

"Niall...?" Sanoin ja istuin hänen viereensä. Hän hätkähti kuullessaan ääneni ja vilkaisi minuun, mutta hän ei sanonut mitään.

"Niall, kerro mulle. En mä haluu riidellä, mutta kai sä tiedät että mä en kertoisi kenellekkään?" Totesin ja kiersin käteni hänen olkapäälleen.

"Luuletko sä, että mä haluan riidellä? Mä vaan... Se on yks tyttö..." hän sanoi ja mumisi vielä jotain perään, mutta en saanut siitä selvää. Olin iloinen, että hän on vihdoinkin löytänyt jonkun.


~Niall~


"Luuletko sä, että mä haluan riidellä? Mä vaan... Se on yks tyttö...sinä" mumisin viimeisen sanan niin hiljaa, että hän ei kuullut sitä. Ainakaan toivottavasti. Taas yksi valhe lisää, tätä menoa niitä on kaksi miljoonaa kuukaudessa. Hän näytti iloiselta puolestani, pian joutuisin hankkkimaan valetyttöystävän ja esittelemään hänet muille. Hienoa Niall, mihin soppaan oletkaan lusikkasi työntänyt...

"Noooh, kukas tämä onnentyttö on?" Hän kysyi virnistäen, en jaksaisi valehdella hänelle...
"En mä haluu vielä puhua siitä, me ei vielä tunneta niin hyvin sen kanssa. Ja varokkin jos kerrot muille..." sanoin ja lisäsin varoituksen lauseeni loppuun. Hän tirskahti ja veti näkymättömän vetoketjun kiinni ja heitti olemattoman avaimen pois. Tiesin, että hän ei ollut juorukello. Sellaisen erottaa jo kaukaa, ellei ulkokuori petä. Halasin häntä, mutta erkanimme kuitenkin melko piakkoin.

"Pitäisköhän meidän mennä takaisin sisälle?" Kysyin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen,

"Joo varmaan. Kavereita?" hän kysyi hymyillen.

"Tottakai" vastasin ja nousimme ylös yhtäaikaa. Avasin oven hänelle,

"Naiset ensin" sanoin saaden hänet nauramaan. Kävelimme olohuoneen läpi takaisin keittiöön, joka näytti olevan jo tyhjä. Noh, ei kuitenkaan kauaa kun Louis ilmestyi paikalle.

"Saitteks te asiat setvittyä?" Hän kysyi virnuillen ja katsoi vuorotellen minua ja Alexia. Sitten hän vilkaisi väliimme, en edes huomannut että pidimme käsistämme kiinni. 

"Ei kai me muuten oltais tässä?" Alex kysyi, tottahan se oli. Louis naurahti,

"Niin kai sitten. Me ajateltiin, että pidettäis vaikka leffailta tänään. Käys se teille?" Hän ehdotti, minusta se oli hyvä idea. 

"En mä tiiä. Mun pitäis varmaan etsiä työpaikkaa, en mä teidän kustannuksella voi elää" hän sanoi pienen hymyn kanssa.

"Ja höpönlöpön, sanot vaan mitä tarvitset niin saat sen" Sanoin ja hymyilin hänelle.

"Hirvee klisee, Niall, tiesitkö sitä?" Hän kysyi tehden facepalmin. Minä ja Louis nauroimme hänen reaktiolleen,

"C'moon, ei se haittaa mitään" Louis sanoi.

"No ihan sama, omapa on ongelmanne sitten kun rahat loppuu" Alexandra naurahti, hänellä ei ole aavistustakaan. 

"Murehditaan sitä sitten kun on tarvis" sanoin vinkaten silmääni. Hän huokaisi luovutuksen merkiksi.

"Siinä tapauksessa mun pitäis hankkia vähän vaatteita" Alex sanoi hymyillen söpösti, hänen ilmeitään vaikea kuvailla sanojen avulla. 

"Mä voin pyytää Eleanorin sun mukaan" Louis sanoi pienen hymyn kera.

"Niin siis, Eleanor on Loun tyttöystävä" selvensin Alexille, joka näytti huojentuneemmalta kuultuaan tämän.

"Kai se käy" hän sanoi väläyttäen meille saman hymyn, kuin hetki sitten. Louisin kasvoille ilmestyi innostunut hymy ja hän aloitti kännykkänsä räpläyksen, lähtien pian toiseen huoneeseen puhumaan. 

Muutaman minuutin kuluttua hänen askeleensa lähestyivät.

"Mäkin sua, El" hän lopetteli ja asteli keittiöön,

"El on täällä tunnin kuluttua" hän sanoi. Alex nyökkäsi ja avasi mustan jääkaapin oven, ottaen sieltä pekonilautasen. Hän laittoi sen samanväriseen mikroaaltouuniin, noin puoleksi minuutiksi.

"Onko noin kiinnostavaa, Ni?" Hän kysyi naurahtaen, ai, jäin tuijottamaan häntä.

"Sori" sanoin ravistaen päätäni ja lähdin olohuoneeseen. Istuin mustalle nahkanojatuolille ja 'lepuutin' silmiäni hetken ajan. Tai en oikeastaan tiedä, miten pitkään. Kunnes kuulin ovikellon sointuvat äänet, heräsin 'horroksestani' ja lähdin kohti ovea, jolla muut jo olivat. Ovella seisoi kihara, ruskeahiuksinen nainen, Eleanor. Hänellä oli farkkushortsit sekä valkoinen paita.

"EL!" Huudahdin ja kiirehdin halaamaan häntä,

"Nialler!" Hän sanoi ja halasi minua. Alex valui alas rappusista hitaaseen tahtiin ja huomasi meidät, hänen katseensa kiinnittyi Eleanoriin. 
Viitoin Alexandraa alas meidän luoksemme, noh hän tuli tietenkin. 

"Alex, El. El, Alex" esittelin heidät toisilleen, 

"Hei, hauska tavata" El sanoi hänelle hymyillen.

"Samoin" Alex vastasi hymyillen pienesti, heistä tulee vielä hyvät ystävät, heh. 

****

 

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...