¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
808Views
AA

4. Luku 4.

~Niall~


Minun teki pahaa, kun kuulin hänen äidistään. Nyt ymmärrän, miksi kuva oli hänelle kuin henki ja elämä. Hän tarvitsee nyt kaiken tukemme, ilman mitään erityistä säätöä.

"No mitäs sanot?" kuulin Liamin kysyvän häneltä, toivon vain että Alex ei tunne itseään eitoivotuksi vieraaksi.

"En mä haluis tungetella" hän sanoi, toinen puolisko minusta toivoi hänen suostuvan, kun taas toinen puolisko oli helpottunut. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tällaisessa tilanteessa.

"C'moon, ei susta oo mitään vaivaa, päinvastoin" Liam sanoi yrittäen saada hänet toisiin aatoksiin. Alex mietti hetken, muuttaisiko hän kuitenkin mielensä?
Huomasin tuijottaneeni hänen kauniita hiuksiaan, jotka olivat alkaneet kihartua korkkiruuville. Käänsin katseeni nopeasti pois, sillä tunsin lämmön leviävän poskilleni. Mutta sitten kuitenkin muistin, mitä äitini oli sanonut Ashleystä.

"Alex, voidaanko me puhua? Mulla on sulle kerrottavaa" kysyin hieman hermostuneena, että miten hän ottaisi sen vastaan. Hän nyökkäsi, joten johdatin hänet oven ulkopuolelle. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt kysyvä ilme, 

"No?" Hän kysyi rikkomalla hiljaisuuden. 

"Muistatko kun mä löysin sinut sieltä luolasta?" Kysyin ja raavin niskaani,

"Vaikee sitä on unohtaa" Alex vastasi nyökäten.

"Meidän äidit olivat todella läheisiä ystäviä nuorina" sanoin katsoen hänen merensinisiä silmiään. 

"Mitä? Mistä sä tiiät?" Hän kysyi hämmentyneenä, mutta jollain oudolla tavalla hän vaikutti onnellisemmalta.

"Mä näytin hänelle sen valokuvan Ashleystä" sanoin hymyillen pienesti. 

"Hetkinen, hetkinen... Maura on sun äiti?" Hän kysyi silmät suurina, minä nyökkäsin. 

"Aah, nyt mä ymmärrän" Hän sanoi hymyillen ja halasi minua tiukkaan. Hänen halauksensa oli pehmeä, lämmin ja turvallinen. Se tuntui oikealta. Laitoin käteni hänen ympärilleen, samanlailla kuin hän. Hänen kuuma hengityksensä lämmitti niskaani, en olisi halunnut tämän hetken loppuvan. 

"Mä rakastan sua" kuiskasin, 

"Ai mitä sä sanoit?" Hän kysyi, ehkä on parempi, että hän ei saisi tietää. 

"Ei mitään..." Sanoin. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, kun kuulin köhinää takaani, joten koin parhaaksi päästää irti. Käännyin ympäri ja he virnistivät oudosti. Siis tarkoitan, todella oudosti. Alex katsoi ensin minua, mutta käänsi katseensa sitten ovensuussa nojaaviin poikiin.

"Ota kuva, se kestää pidempään" hän kehotti väläyttäen vitivalkoisen hammasrivistönsä. 

"Niin siis sitä vaan, että ootko sä miettiny sitä meille tulemista?" Louis kysyi vaihtaen puheenaihetta, hyvä vain. 

"No ei tässä kauheesti oo kerenny miettiä, kun vasta muutama minuutti sitten kysyitte..." Alex vastasi sarkastisella äänensävyllä, joka sai minut hymyilemään.

"Ei siinä oo mitään miettimistä, suostu nyt" sanoin tai pikemminkin vinguin. 

"Mulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa..." Hän sanoi ja antoi meille melko neutraalin ilmeen. 

"Fiksu tyttö" Liam tokaisi ja taputti häntä kevyesti selkään.

"Kaikkea muuta kuin fiksu, Li. Sä et tunne mua, niin et voi tietää" Alex sanoi laskien suupieliään alaspäin ja nojasi valkoiseen käytävänseinään.

"Ainakin sä vaikutat sellaiselta, honey. Älä yritä kieltää sitä" Harry sanoi ja hymyili samaa hymyään kuin aina.

"Älä kutsu mua tolla nimellä" Alex sanoi ja hymähti,

"Mut nyt meidän pitää löytää se kuva. Mä en lähde mihinkään ilman sitä" hän sanoi vilkaisten minuun päin.

"Se saattaa olla vielä Mauralla, mennäänkö?" Kysyin ja sain ryöpyn myöntäviä vastauksia. 

~ Alexandra ~

"Joo, oota hetki" sanoin ja menin pakkaamaan laukkuani, jonka sisältö oli edelleen hotellihuoneen lattialla.

"Mä voin auttaa" Niall lupautui ja liittyi seuraani keräämään tavaroitani. Olin poimimassa puhelimeni laturia, Niall kuitenkin teki saman. Hänen pehmeä kätensä oli omani päällä ja nostin katseeni ylös, jolloin tuijotimme toisiamme syvälle silmiin. Hetken päästä kuitenkin ravistin päätäni ja vedin käteni pois.

"Sori" sanoin punastuen hieman ja aloin kerätä nopeasti loppuja tavaroitani, en kehdannut enään katsoa häntä.

"E-ei se mitään..." Hän sanoi hieman hermostuneena, ehkä minun on vain parasta unohtaa kaikki mitä on tapahtunut. Lopulta sain pakattua jokaisen vaatteeni ja tavarani. Otin laukun olalleni ja tarkistin, että huoneeseen ei jäänyt mitään. Menimme käytävälle, jossa muut jo odottelivat. Heidän katseistaan näki, että he tiesivät jotain. Tai vähintäänkin epäilivät, että jokin ei ollut kohdallaan. En kuitenkaan viitsinyt aloittaa keskustelua, vaan jatkoimme matkaamme kohti aulaa, johon palauttaisin avaimeni. Tiskillä olevalla naisvirkailijalla oli ruskeat hiukset, sekä lävistys hieman silmäkulman yläpuolella. Hänen rinnassaan oli lappu, jossa luki 'Joanna M.' Hän tuijotti silmät suurina vieressäni seisovia poikia, mutta käänsi sitten katseensa takaisin minuun.

"Hei, kuinka voin auttaa?" Joanna kysyi pehmeällä äänellään, hymyillen. 

"Hei. Haluaisin palauttaa avaimeni, huone 115" sanoin ja laitoin sen hänen eteensä, hän katsoi varauskirjaansa ja hihkaisi, 

"Ah, Jane Barton oletan?" Hän kysyi tarkistaessaan, mutta jäädyin kun muistin tämän identiteettini. Käännyin ympäri ja katsoin heitä selitän-myöhemmin -katseellani. Käännyin takaisin virkailijan suuntaan ja nyökkäsin. 

"Sinulla on vielä yksi yö jäljellä, haluatko varmasti --" keskeytin hänet, 

"Juu juu." Halusin vain nopeasti pois täältä.

"Selvä, mutta valitettavasti emme voi palauttaa rahojanne" hän kertoi, se tosin oli oletettavissa. 

"Tiedän, minun on nyt mentävä" sanoin ja lähdin kohti automaattista ulko-ovea, One Direction perässäni. Tuntuipa oudolta sanoa tuo, heh. Joanna sanoi jotain perääni, mutta en saanut siitä enään selkoa. Pysähdyin oven suuhun, kun huomasin mustan limusiinin odottavan hotellin edessä. 

"Mitä ih--" oli ainut asia, jonka sain suustani. Pojat tirskahtivat reaktiolleni, no mitä? Ei tavallinen tallaaja ole tottunut limusiinehin.

"Naiset ensin" Louis hihkaisi ja avasi oven puolestani, ehkä he eivät olekkaan niin pahoja kuin luulisi? Pojat tulivat perässäni. Minä, Harry ja Louis olimme keskimmäisillä penkeillä ja Liam ja Niall takanamme. Nytkö hän jo välttelee minua? Tai miten se minua oikeastaan liikuttaa, tehköön mitä tahtoo. Nojasin ikkunaani, kunnes huomasin 'HIEMAN' yli-innokkaan fanin suurinpiirtein nuolevan sitä naamani edessä. 

"Hui!" kiljaisin nojautuen Harryn olkapäälle. Hän laittoi kätensä ympärilleni, 

"Toi on ihan arkipäivää, neiti Barton" hän naurahti. 

"Kai te ymmärrätte, miks mä salasin mun identiteetin?" Kysyin hämmentyneenä ja yritin päästä pois hänen otteestaan, mutta se vain tiukkeni. Annoin asian olla, se tuntui oikeastaan aika mukavalta. Mutta, jotenkin oudolta. He nyökkäsivät. Heräsin kuitenkin ajatuksistani, kuullessani auton starttaavan. Vihdoinkin. Subbareista alkoi kuulua musiikkia, mutta en tunnistanut ketkä siinä lauloivat. Se kuitenkin kuullosti tutulta.

 


Don't try to make me stay or ask if I'm okay, I don't have the answer. 
Don't make me stay the night or ask if I'm alright, I don't have the answer
Heartache doesn't last forever, I'll say I'm fine. 
Midnight ain't no time for laughing when you say goodbye.
It makes your lips, so kissable. 
And your kiss, unmissable.
Your fingertips, so touchable.
And your eyes, irresistable...



"Tykkäätkö?" Harry kysyi vääntäen hymyn kasvoilleen, silloin minulla välähti. Tuijotin jokaista vuoronperään, mutta en saanut sanaa suustani. Tyydyin vain nyökkäämään typerästi, jolloin he nauroivat. Hetken kuluttua auto pysähtyi ja Niall viittoi minua ulos, tämä tulee olemaan kiusallista meille kaikille (heh...) Harry päästi minusta irti, ja nousin ulos. Lähdin Niallin perään, joka oli jo kaukana. 

"Odota, herranjumala!" Huusin hänelle, jolloin hän pysähtyi. 

"Mikä sua vaivaa? Miks sä välttelet mua?" Kysyin saatuani hengitykseni tasattua.

"Etkö sä ite huomaa? Ootko sä oikeesti noin sokee?" Hän kysyi ja huokaisi, 

"Mitä en huomaa? Kerro mulle" vastasin ja katsoin häntä surullisena. 

"Ei se oo mitään... Mä en vaan haluu, että suhun sattuu yhtään enempään" Niall sanoi ja lähti kävelemään kohti keltaista asuntoa, tulin hänen perässään.

"Tää liittyy Harryyn, eikö niin?" Kysyin ja kohotin kulmakarvojani, hän ei vastannut. Niall soitti ovikelloa, jonka jälkeen vaaleahiuksinen nainen avasi oven. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta Niall keskeytti hänet, 

"Voidaanks me nyt vaan tulla sisään?" Vielä minä selvitän, mikä häntä vaivaa. Varo vaan, Horan. Maura nyökkäsi ja väistyi, jotta pääsimme sisään.

"Äiti, onks sulla vielä se kuva?" Niall kysyi häneltä, 

"On, miten niin?" Maura vastasi hymyillen. 

"Noh, tässä on Ashleyn tytär" Niall sanoi ja laittoi kätensä harteilleni. Maura laittoi kätensä suunsa eteen ja ei voinut lopettaa hymyilyään.

"Voi luoja! Muistutat häntä niin paljon. Mitä hänelle muuten kuuluu?" Hän kysyi. Vilkaisin Niallia, joka näytti vähintäänkin yhtä surulliselta kuin minä. Juoksin vessaan, jonka oven lukitsin perässäni. Valuin oven eteen ja piilouduin polvieni taakse itkemään. Aina kun joku kuulee äidistäni, niin on pakko kysyä kuulumiset. Pitäisikö vastata, että 'Hän voisi mainiosti, jos eläisi'? Kuulin puheensorinaa oveni takaa, pian se kuitenkin loppui. Joku koputti oveeni, 

"Xandra, olen pahoillani, en tiennyt äidistäsi. Avaa ovi" Maura. Huokaisin ja nousin ylös avaamaan oven.

"Älä kutsu mua tolla nimellä...ikinä" sanoin ja menin hänen ohitseen. 

"Xandra? Onks se sun lempinimi?" Niall kysyi ja hymyili, mutta läpsäisin häntä poskelle. 

"No ei ole, mä en haluu puhua siitä" sanoin ja kuivasin silmäkulmaani.

"Mikä sulla on? Kai sä tiiät, että sä voit aina kertoa mulle?" Hän hyssytteli ja veti minut tiukkaan halaukseen. 

"Joo... Mut mä en haluu puhua siitä. En ainakaan nyt" sanoin ja vetäydyin kauemmaksi, vaikka en olisikaan halunnut. Kai? Hän nyökkäsi ja käänsi katseensa Mauraan, joka oli jo tuomassa valokuvaani. 

"Kiitti... Ja anteeks et mä olin tyly. Mä en vaan haluu puhua siitä" sanoin hänelle saatuani sen käsiini. Hän nyökkäsi pahoitellen,

"Enkä minä olisi saanut kysyä siitä." 

"Meidän pitäis varmaan mennä" sanoin ja vilkaisin Niallia, joka nyökkäsi, 

"Joo." Huikkasimme Mauralle ja lähdimme ulos. Kävelimme pitkin soraista tietä, kunnes päädyimme takaisin autolle. Emme puhuneet mitään, vaan astuimme sisään. Huomasin heidän tuijotuksensa, mutta käänsin pääni pois. Harry avasi suunsa, mutta en antanut hänen puhua;

"Älä kysy" sanoin ja mulkaisin Niallia. 

"Mitä tuolla oikeen tapahtui?" kuulin Liamin kysyvän Niallilta, joka ei kuitenkaan vastannut. 

"Voidaako me nyt vaan mennä?" Kysyin ja nojauduin ikkunaa vasten. 

<•> 
<•>

Auto pysähtyi ja kolautin pääni johonkin. Avasin silmäni ja huomasin olevamme perillä. Harry tuijotti minua hymyillen.

"Mitä?" Kysyin ja katsoin häntä. Hän ravisti päätään ja nousi ylös, mikä kaikkia vaivaa? Nousin ylös laukku olallani hänen perässään ja huomasin seisovani hiekalla. Nostin katsettani ylös ja huomasin suuren valkoisen rantahuvilan, wow... Yht' äkkiä Harry otti kädestäni kiinni, vilkaisin häntä kysyvällä ilmeelläni, mutta en vetänyt kättäni pois. Tuijotimme jonkin aikaan sitä, jonka jälkeen hän johdatti minut sisään. Eteinen oli melko siisti lukuunottamatta epäjärjestyksessä olevia kenkiä. Viskasin mustat lenkkarini niiden sekaan ja lähdimme kohti olohuonetta, käsikädessä. Kävelimme pitkin käytävää, jonka vierellä oli paljon koriste-esineitä. Pian kuitenkin pääsimme olohuoneeseen, jossa muut odottelivat. Sen seinät olivat valkoiset, jotka olivat koristeltu muunmuassa valokuvilla. Niall katsoi minun ja Harryn käsiä, jotka olivat edelleen liitettynä toisiinsa. Sitten hän katsoi minuun, jolloin pettymys paistoi läpi hänen sinisistä silmistään. Hän oli joko kateellinen tai tulkitsin hänet väärin, en tiedä. Istuin heidän viereensä mustalle nahkasohvalle, Harry vierelläni. Liu'uin hieman kauemmaksi hänestä, 

"Niiiiin... Mitä me nyt sitten?" Kysyin, sillä hiljaisuus tappoi minua hitaasti sisältäpäin.

"Pullonpyöritystä!" Louis ehdotti, kaikki muut yhtyivät tähän päätökseen. Kaikki muut paitsi minä, tästä seuraa vielä ongelmia. 

"Ei meillä oo pulloa" sanoin, jotta he muuttaisivat mielensä. Turha toivo. 

"Mä hoidan" Niall sanoi ja virnisti mennessään keittiötä kohti. Noin viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin tyhjän vodkapullon kanssa, hän näytti huonovointiselta. Ei kai hän juonut tuota kaikkea?

"Olisit säästänyt meillekkin, leprekaani" Lou tirskahti ja tarkisti, että pullo on tyhjä. Keräännyimme lattialle rinkiin,

"Kuka ensin?" Harry kysyi virnistäen. 

"Minä!" Niall sanoi ja pyöräytti pulloa. Se pyöri ja pyöri, kunnes se pysähtyi.Minuun. 

"Oooooooo" he sanoivat yhteen ääneen, hienoa... 

"Alex, totuus vai tehtävä?" Niall kysyi virne naamallaan. 

"Öh... Totuus" en olisi halunnut kumpaakaan, mutta tämä saattaa olla turvallisempi vaihtoehto.

"Hazza vai minä?" Hän kysyi. En minä tuohon voi vastata!

"Saisinko sittenkin tehtävän?" kysyin, hän nyökkäsi. Huh.

"Vastaa kysymykseeni" hän sanoi ja hymyili leveämmin.


****
 

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...