¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
802Views
AA

3. Luku 3.

~Alexandra~

|«•»|  Herään pimeässä, kylmässä huoneessa. Ensimmäinen asia, jonka huomaan on se, että olen yksin. Olen yksin, minulla ei ole ketään johon voisin turvautua. Se ei kuitenkaan ole ainut asia, joka minua huolettaa. Minulla todettiin klaustrofobia kun olin nuorempi, se tarkoittaa ahtaanpaikankammoa. Hengitykseni ei pysynyt tasaisena, huone oli pieni ja tunkkainen, joten kai se on täysin ymmärrettävää. Tunsin valuvani kovalle lattialle, sydäntäni alkoi kivistää, kuin joku olisi vetänyt sitä ulos rinnastani. Sitten isäni astui huoneeseen leveä virne kasvoillaan. Sama ilme, jota hän piti aina kun minä kärsin, yhtä omahyväinen.

"Minähän sanoin, että tulet kärsimään lopun ikäsi. Muistatko?" Hän sanoi potkaisten minua, saaden minut kärvistelemään.

"Tiedätkö mitä, Xandra? Elämä ei aina ole reilua peliä, jossa sateenkaaret valtaavat taivaan ja ihmiset hyppivät onnellisina kesäniityillä. On yksi asia, jota sinä et tule koskaan saamaan selville..."  |«•»|

Hätkähdin ja nousin istumaan. Tunsin hien valuvan pitkin otsaani, tai oikeastaan koko kehoani. Huokaisen helpotuksesta, se oli vain unta. Vain unta. Unta, joka yritti viestiä minulle jotain. Nousin ylös ja menin kylpyhuoneeseen pesemään kasvoni, jotka olivat valahtaneet kalpeaksi kuin lakana. Ensin hän pilaa elämäni, sitten hän tulee uniinikin. Katsoin rannekelloani, 4:52. Aamiainen olisi vasta seitsemältä, eli noin kahden tunnin kuluttua. En kyllä taida nukkua enään pitkään aikaan, se on varmaa. Haluaisin purkaa tunteitani jollekkin tai johonkin, mutta en halua häätöä ainoasta turvapaikastani. Mitä minä oikein teen elämäni kanssa? En ole koskaan ollut tälläisessä tilanteessa, en ennen tätä. Menin laukulleni ja otin kauniisti viikatut vaihtovaatteeni ja lähdin kohti suihkua. Riisuuduin ja kokeilen veden lämpötilaa sormellani, ennen kuin astuin sen alle. Käännin vettä lämpöisemmäksi antaen sen virrata olkapäiltäni muuhun kehooni, se on ainut asia joka rentouttaa minua. Pesin hiukseni mansikantuoksuisella sampoolla ja suljin hanan. Otin valkoisen pyyhkeen, joka oli ripustettu naulakkoon ja kuivasin itseni. Puin päälleni alusvaatteeni, sekä turkoosin t-paidan ja mustat college-housut. Katsoin itseäni peilistä, huomaten että hiukseni olivat ookoo, mutta silmieni alla oli mustat silmäpussit ja kasvoni olivat edelleen kalpeat. Säikähdin itseäni, mutta päätin asian olla. Kampasin hiukseni ja valmistauduin aamiaiseen, joka alkaisi pian. Otin puhelimeni ja huoneen avaimen pöydältä taskuuni ja avasin huoneeni oven, jonka suljin perässäni. Valuin portaita pitkin alas kohti ruokasalia, mutta... Voi kauhistuksen kanahäkki. Niall oli respalla. Katsoin ympärilleni, etsien piilopaikkaa. Ei portaikossa voi piiloutua, idiootti.

"Alex!" Hän heilautti kättään ja minä piilouduin käsieni taakse. Minkä valheen keksisin tällä kertaa?

"Sacrebleu! Kuka on Alex? " Sanoin parhaimmalla ranskalaiskorostuksellani nostaen käteni ilmaan ja peitin kasvoni purppuroiden hiusteni taakse.

"Kyllä mä tiiän, että se oot sä. Mikä toi aksentti oikein on?" Hän sanoi naurahtaen ja siirsi hiukseni sivuun, pahus. Huokaisin ja laskin käteni alas,

"Ei sen väliä...Oliko sulla asiaakin?" Kysyin hieman pettyneenä ja siirsin katseeni jalkoihini.

"Mä vaan... Halusin varmistaa, että sä oot kunnossa" Niall sanoi ja nostin päätäni nähdäkseni tarkoittiko hän sitä.

"Noh. Kuten näkyy, tässä mä oon edelleen ehjänä" kerroin ja liu'utin käteni vyötäröltä lanteilleni. En huomannut ajankulkua, ennen kuin vilkaisin kelloani, 7:24.

"Mun pitää mennä" sanoin ja lähdin kävelemään kohti ruokasalia, mutta hän pysäytti minut.

"Onko teidän kaikkien pakko tehdä noin? Jättäkää mut rauhaan, okei?" pyysin ja jätin hänet seisomaan portaille, yksin. 

Vatsassani tuntui oudolta. Sellaiselta, jota en ole koskaan ennen tuntenut. Ei sillä, että välittäisin. Ehkä minulla on vain nälkä. Kyllä, se sen on pakko olla. Nappasin kulhon ja lusikan linjastolta ja täytin sen suklaamuroilla. Kaadoin sekaan rasvatonta maitoa ja lähdin etsimään tyhjää pöytää. Hetken etsinnän jälkeen, joka ei tuottanut tulosta, päätin mennä nurkkapöytään. Siinä istui kaksi noin kolmekymppistä miestä ja he tuijottivat hiuksiani paheksuvasti.

"Onko joku ongelma?" Kysyin nostaen toista kulmakarvaani.

"Kummajainen..." He kuiskasivat ja nousivat pöydästä.

"Miehet..." Sanoin kuiskaten, mutta korotin kuitenkin ääntäni niin, että he kuulivat sen. Itsehillintäni ei ole kauheasti hallittavissa, en yleensä mieti ennen kuin sanon tai teen jotain kuten olette saattaneet huomata. Kun olin syönyt, nousin pöydästäni ja vein astiani pois. Huomasin Niallin odottavan muiden kanssa ruokasalin ulkopuolella, heti on pakko juoruta olinpaikastani.

"Mitä te siinä seisotte? " Kysyin vilkaisten heitä. He katsoivat toisiaan, mutta sitten taas minua. Kohotin kulmakarvojani ja odotin vastausta, jota oli näemmä turha odottaa. Hymähdin ja lähdin nopeasti kohti huonettani, että he eivät saisi sitä selville. Etsin avaintani taskuistani, mutta en löytänyt sitä.

"Voi hemmetti, ei mulla oo aikaa tähän" sanoin, mutta kuulin äänen takaani.

"Tätäkö etsit?" Käännyin ympäri ja näin Liamin roikuttelevan avaintani. Huokaisin,

"Mitä te haluutte? Mun tietääkseni mä tein harvinaisen selväks etten mä tarvii teitä" Sanoin ja nappasin avaimen itselleni.

"Mitä me ikinä ollaankaan tehty sulle, niin me ollaan pahoillamme" hän sanoi ja katsoi minua surullisena.

"Siis... Ette te oo tehny mitään, mä vaan... Äh unohda" sanoin ja räpläsin oveni auki, varautumalla hänen kosketukseensa.

"Älä koske muhun, jooko." Hän perääntyi askeleen taaksepäin,

"Sori" oli ainut asia, jonka hän sanoi. Ahaa.

 "Eiks sulla oo kiire muiden luokse?" Kysyin ja nojasin ovenraameihin.

"Eikun, me haluttais puhua sun kanssas" hän sanoi pitäen silti katsekontaktia, jonka rikoin katsomalla kokolattiamattoa. Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Hän lähti ilmeisesti hakemaan muita, menin istumaan sängylleni ja aloin purkaa laukkuani. Heitin tavaroitani ympäri huonetta, enkä löytänyt sitä. En löytänyt valokuvaani, ainutta esinettä jota tarvitsen.

"Mitä sä oikeen teet?" Harry kysyi nauraen, mutta vakavoitui nähtyään ilmeeni.

"Niall... Missä se on?" Kysyin, hän tietää kyllä mistä puhun.

"Niin mikä?" Hän kysyi ihmetellen, voi Jeesus.

"Se kuva." Hänen kasvonsa saivat erilaisen ilmeen, ei kai hän ole kadottanut sitä?

"Öö..." Hän raaputti päätään,

"En mä tiiä."

"Miten niin et tiedä?! Sun kaunis naamas kokee muodonmuutoksen, jos sitä ei löydy!" Huusin hänelle päin naamaa, en valehdellut.

"Sehän on vaan kuva. Ainahan sä voit ottaa uuden" Harry sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua,

"Vaan kuva?! Tajuutteko te, etten mä ikinä enään voi ottaa uutta?" Sanoin ja nousin ylös. Kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani ja tuijotin jokaista heistä vuorollaan, eivät he voi olla noin typeriä?

"Siis... Mitä sä tarkoitat?" Louis kysyi ja katsoi minua silmiin.

"Mun äiti on kuollut..." Siinä se tuli, nyt joudun kertomaan kaiken miltei tuntemattomille ihmisille. He tulivat halaamaan minua, tähän asti olen pitänyt tunteeni piilossa muilta.

"Mä oon pahoillani..." Niall kuiskasi halatessaan minua, se tuntui turvalliselta.

"Ei se oo sun vikas..." Sanoin ja peräännyin heistä jokaisesta.

"Teidän pitäis varmaan lähteä..." Sanoin istuen sängylleni.

"Ei me jätetä sua tollaseen kuntoon" he sanoivat yhteen ääneen ja nostivat minut ylös käsivarsistani.

"Enhän mä ees tunne teitä kunnolla" sanoin huokaisten,

"Kyl sä opit tuntemaan" Harry sanoi ja vinkkasi silmää,

"Älä jaksa..." Sanoin ja pyöräytin silmiäni.

"No mitäs sanot?" Liam kysyi toiveikkaana.

****

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...