¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
778Views
AA

2. Luku 2.

~Alexandra~


Hienoa, tuokaan paikka ei ollut enään minun. En tiedä minne menen, kun minulla ei ole ketään. En voi mennä kotiin, koska hän on siellä. Hetkinen, mutta voinhan minä vuokrata vaikka hotellihuoneen. Otin kaikki säästöni kotoa mukaani, äitini keräsi niitä pahanpäivän varalle. Mutta... missä laukkuni on? Katsoin ympärilleni, ja muistin jättäneeni sen luolaan. Kun... mikä-hänen-nimensä-olikaan tuli herättämään minua. Kirosin kovaan ääneen ja potkaisin suutuspäissäni parkkipaikalla olevaa mustaa Porschea.

"Voi hemmetti!" Huusin ja pitelin jalkaani. Katsoin autoa, johon pieni tunteenpurkaukseni oli tehnyt lommon. Sen varashälytin oli alkanut piippaamaan kovaan ääneen, se todella häiritsi minua. Otin maasta keskikokoisen kiven ja heitin sen auton ikkunaan.

"Hei! Mitä sä luulet tekeväs?" Bradfordilainen aksentti huusi takaani, mutta en antanut sen häiritä.

"No miltä näyttää?" Sanoin ja potkaisin autoa vielä kerran.

"Nyt riittää, sä lähet mun mukaan" hän sanoi ottaen käsivarrestani kiinni ja kirjaimellisesti raahasi minua mukanaan. "Päästä irti tai muuten..." Sanoin haastavalla äänelläni ja hymyilin ilkeästi.

"Tai mitä?" Hän kysyi tuijottaen minua.

"Tai tätä" sanoin ja puraisin hänen ranteestaan, saaden hänen otteensa irtoamaan minusta.

"Älä ala hankalaksi" hän sanoi purren hampaitaan yhteen ja nostaen minut syliinsä.

"Laske mut alas" kinusin, mutta hän ei ottanut ulinaani kuuleviin korviinsa, hän nauroi. Hän avasi oven ja laski minut alas, hymähdin ja näin neljä muuta miehenalkua olohuoneen sohvalla. Yksi heistä tosin oli tutun näköinen. Menin peremmälle ja tuijotin blondia suoraan silmiin ja mulkaisin muita.

"Zayn, kuka toi on?" Kiharahiuksinen kysyi ja vilkaisi minuun flirttailevalla hymyllä.

"Onko pakko tuijottaa tolla tavalla?" Kysyin ja mulkaisin häntä.

"Normaali tyttö vois vaikka kuolla, jos olis sun tilanteessas" hän sanoi nauraen, minä sen sijaan pidin pokerinaamani.

"Noh, mä en sitten kai ole normaali, joka tykkää vieraiden ihmisten tuijotuksesta" sanoin ja hymähdin. Heidän naamansa venähtivät auki.

"Keitä te luulette olevanne, kun noin shokki on?" Kysyin tylysti ja siirsin katseeni jokaisen yli, mutta pysähdyin blondin sinisilmän kohdalle.

"Sanooko One Direction mitään?" Hän kysyi nostaen kulmakarvojaan.

"One mikä?" Kysyin ja raapaisin päätäni,

"Noh, ei sen väliä. Sulla on varmaan jotain mulle kuuluvaa?" Kysyin pehmeämmällä äänensävyllä.

"Ai joo, oota hetki" hän sanoi ja lähti hakemaan laukkuani.

"Jospa me vaikka esittäydyttäisiin ensin; Mä oon Harry, tässä on Louis, Liam ja tuo on Zayn" Harry sanoi ja hymyili. Käänsin katseeni taakseni.

"Sori siitä mitä mä tein sun autolles...Ööh, kuka olitkaan?" sanoin takanani seisovalle mustahiuksiselle. "Zayn" hän sanoi ja kätteli minua.

"Zayn? Siis mitä on tapahtunut?" Liam kysyi hämmentyneenä. Punastuin ja siirsin katseeni jalkoihini, mutta sitten blondi tuli kuin kreivin aikaan.

"Tässä" hän sanoi ojentaen laukkuni ja hymyili.

"Kiitos... Niall eikö niin?" Kysyin kiitollisella hymylläni. Hän nyökkäsi, mutta pieni keskustelumme keskeytettiin,

"Alex, haluisitko sä kertoa meille mitä on tapahtunut?" He eivät jättäisi asiaa näin, eivät ennen kuin kertoisin totuuden. Totuuden, jota en ole kertonut kenellekkään.

"Huhuu?" Louis sanoi napsauttaen sormiaan nenäni edessä.

"Ai, ööh...No mä vähän niinkuin... 'Hajotin' Zaynin autoa" sanoin tehden launausmerkit sormillani.

"Sä teit mitä!?" Kaikki muut paitsi Zayn kysyivät, Niallkin näytti heräävän transsistaan ja nousi ylös hämmentyneenä.

"Kyl te kuulitte mitä mä sanoin. Mä pyysin jo anteeks" Sanoin pahoitellen ja katsoin edelleen laminoituun lattiaan.

"Mun pitäis varmaan mennä..." Sanoin ja nostin katseeni muihin.

"Mihin sä muka menisit? Et sä sun isäs luokse voi palata" Niall sanoi, mutta laittoi kätensä suunsa eteen. Mistä hän sai tietää?

"Ootsä penkonu mun tavaroita?!" Kysyin raivostuneena, kuinka hän kehtaa? Tai... Miksi se edes kiinnostaisi häntä, mitä minulle kuuluu? 

"No kun..." Hän aloitti, mutta lähdin pois jättäen hänet muiden luo. En jää tuonne enään hetkeksikään. Tunsin pistäviä katseita selässäni, joku oli lähtenyt perääni.

"Älä seuraa mua, mulla ei oo mitään asiaa teille" Sanoin ja käännyin ympäri. Se oli Harry.

"Mitä sä haluut?" Kysyin ja mulkaisin häntä.

"Kerro sä mulle" hän sanoi liukuessaan lähemmäksi, läpsäisin häntä poskelle.

"En ainakaan sitä, mitä sä" sanoin ja jatkoin kävelyäni, mutta entistä nopeammin. Hän tuli perääni ja laittoi kätensä olkapäälleni, samalla tavalla kuin isäni teki. Se aiheutti minulle kylmiä väreitä ja tunsin lämpimän kyyneleen valuvan poskeani pitkin.

"Päästä irti..." Kuiskasin, ettei hän näkisi minua tässä kunnossa. Hän ei kuitenkaan päästänyt irti, päinvastoin.

"Eikö sana kuulu vai eikö se tehoo?" Kysyin kääntyen katsomaan häntä vihaisesti. Hän horjahti taaksepäin, samalla irroittaen otteensa. Ojensin käteni 'auttaakseni' hänet ylös, mutta hänen tarttuttuaan siihen työnsin hänet takaisin maahan.

"Pidä huoli vaan omista asioistas, älä puutu mun elämään" sanoin kylmästi ja lähdin kävelemään pois, kohti paikallista hotellia. Rahani riittäisivät kahteen yöhön, joina ehtisin miettiä minne menen seuraavaksi. Varasin huoneen eri identiteetillä, siltä varalta että joku tulisi etsimään minua. Raahauduin huoneeseeni sulkien oven perässäni ja hyppäsin pehmeälle sängylleni. Olinkohan liian ankara heille? He yrittivät vain auttaa, kun minä taas suljen jokaisen pääni ulkopuolelle. En tiedä kuinka kauan jaksan tälläistä piilottelua, en voi kulkea missään törmäämättä johonkin henkilöön. Otin puhelimeni laukustani ja huomasin satoja vastaamattomia puheluita ja kymmeniä tekstiviestejä, jotka vilkkuivat näytölläni. Selasin puheluitani ja yksi puhelu kiinnitti huomioni täysin, 

"Niall<3".

 

En muista tallentaneeni hänen numeroaan, ellei... No sehän on selvä, hän tallensi numeronsa silloin kun tulin hakemaan laukkuni. Mutta miksi? Miksi ihmeessä? Päässäni pyöri miljoonia kysymyksiä, ilman vastauksia. Kysymyksiä, joihin en ehkä koskaan saisi vastausta. Avasin saapuneet viestini ja aloitin etsiä erään tietyn henkilön viestiä, tiedätte kyllä kenen. Sellaista ei ollut. Petyin hieman, mutta päätin lukea muutaman viestin isältäni, jotta olisin edes vähän kärryillä.

 

"Tule kotiin niin selvitetään asiat tai lupaan sinulle, että tulet kärsimään lopun ikäsi"

 

Minulle riittää, en voi lukea enempää. Heitin puhelimeni sängylle ja lähdin juoksemaan kohti kylpyhuonetta. Menin polvilteni WC-pöntön eteen ja laitoin sormen syvälle kurkkuuni, saadakseni itseni kakomaan. Se onnistui aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Huono oloni ei tosin helpottanut, kuten arvata saattaa. Nousin ylös ja katsoin hetken oksennustani, jonka lopulta vedin alas. Menin takaisin sängylleni ja huokaisin syvään, en tiedä kuinka kauan jaksan tätä enään. Toivon vain, että tämä helvetillinen piina loppuisi pian. Ajattelin, että laittaisin Niallille tekstiviestin, mutta peräännyin ideastani. En halua näyttää heikolta, koska en ole. Tai olen minä nyt, mutta en halua säälipisteitä muilta. Pärjään loistavasti ilman muita, olen aina pärjännyt. Joten miksen nyt pärjäisi? Laitoin puhelimeni äänettömälle ja asetin sen yöpöydälle. Menin selälleni ja tuijotin kattoa, kuvittelin sen olevan kirkas tähtitaivas. Kyllä, taidan olla tulossa hulluksi ellen pääse kauas kaikesta.


******
 

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...