¤ Destiny Or Illusion? ¤

Joo, siirsin tämän nyt tänneKKIN. :)

¤¤¤¤

Tämä on tarina tytöstä, jonka elämästä tuli kuin painajainen äitinsä nukahdettua ikuiseen uneen. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, kuin hän luulee. Jotain salaisuuksia ei vain ole tarkoitettu kerrottavaksi... Mutta onko niiden kuitenkin tarkoitus paljastua?
Mitä tapahtuu, kun muutama pojankloppi ilmestyvät hänen elämäänsä tuosta noin vain?

Liittyykö kohtalo peliin, vai onko kaikki pelkkää harhaa?

1Likes
1Comments
781Views
AA

1. Luku 1.

~ Alexandra ~

"Nyt tai ei koskaan..." kuiskasin kevyeen ilmavirtaukseen, joka kantautui huoneeni avoinna olevasta ikkunasta sisään. Katsoin itseäni peilistä, pidin mustista farkkushortseistani sekä mustavalkoisesta topistani, jota pitkin purppuraksi värjätyt hiukseni laskeutuivat. Vilkaisin nopeasti sängylläni makaavaa valmiiksi pakattua laukkuani. Avasin sen vetoketjun ja otin yöpöydältäni vielä valokuvan äidistäni, en lähde ilman sitä. Kuulin painavien askelten lähestyvän hetki hetkeltä, ja joku alkoi räplätä ovenkahvaani. Tungin kuvan nopeasti laukkuuni ja kiipesin ikkunalaudalle laukku olallani. Katsoin alas lähipäivinä asfaltoituun maahan, jonne oli noin viiden metrin pudotus. En kuitenkaan voi perääntyä enään tässä vaiheessa, sillä tämä saattaa olla ainut mahdollisuuteni päästä pois. Heräsin kuitenkin ajatuksistani, kun kuulin oveni rämähtävän auki.

"Sinuna en tekisi tuota, tyttö-kulta" möreä, krapulainen ääni sanoi ja askeleet lähestyivät. Tämä sai kehoni tärisemään inhostani häntä kohtaan, etenkin hänen asenteeseensa.

"Hyvästi, isä" sanoin ja heilautin kättäni hyvästiksi ja hyppäsin alas mahdollisimman nopeasti. Lupaan selittää myöhemmin, nyt en ehdi. Tarkoitukseni oli laskeutua höyhenen tavoin pehmeästi, mutta se tuntui pikemminkin siltä kuin sotanorsu olisi pudotettu lentokoneesta. Tai, tässä tapauksessa minut. Rysähdin kovalle asfaltille ensin jaloilleni, mutta tasapainoni petti ja kaaduin polvilleni. Oikeassa nilkassani tuntui hirveä kipu ja särky, mutta en välittänyt siitä, en yhtä paljon kuin vapaudesta. Sen lisäksi tunsin ruhjeet polvissani ja huomasin, kuinka tummanpunainen veri alkoi hitaasti valua sääriäni pitkin.Nousin ylös ja lähdin juoksemaan, tai oikeastaan en tiedä miksi sitä älytöntä säntäystäni olisi voinut kutsua. Viileät vesipisarat alkoivat putoilla harmaalta taivaalta, hiuksiani pitkin koko vartalolleni. Polvissani olevat haavat alkoivat kirvellä ja purin huultani tuskan lievittämiseksi. En voinut katsoa taakseni, sillä se olisi aiheuttanut minulle paniikkikohtauksen. 'Älä katso taaksesi, älä' toistelin mielessäni ja yritin kiihdyttää tahtiani nilkkakivusta huolimatta.

"Xandra! Pysähdy, tai...muuten ...k-kadut sitä...lopun ikäsi..." Hän kutsui minua nimellä jota vihasin yli kaiken. Hän tiesi sen varsin hyvin, mutta silti hän käytti sitä. Toisaalta hyvä, että hän ei käytä oikeaa nimeäni. Kukaan muu ei tiedä sitä, eikä tule tietämäänkään. Hän kuullosti todella hengästyneeltä, sillä hänen äänensä ei meinannut riittää loppuun asti. 'En ikinä' ajattelin ja kohensin juoksutahtiani entisestään, niin hänkin. Minulla ei ole tiettyä määränpäätä, sillä en oikeasti tiedä minne olen menossa. Tunsin hänen jääkylmän kätensä paljaalla olkapäälläni,

"Sainpas" hän sanoi ja nauroi korskuvalla äänellään. Riuhdoin itseni irti ja potkaisin häntä sinne-mihin-aurinko-ei-paista ja hän kaatui maahan. Jotta hän ei kuitenkaan heti pääsisi perääni, potkaisin vielä kerran, mutta tälläkertaa mahaan. Oli niistä itsepuolustuskursseistani siltikin apua, heh. Vilkuilin ympärilleni, ja sitten isääni. Kukaan ei toivottavasti nähnyt minua. Lähdin juoksemaan kohti rantaa, jolla äitini kävi pienenä. Siellä on eräs paikka, jossa olisin turvassa. Ilman häiriöntekijöitä, vain minä. Äiti ja hänen ystävänsä löysivät sen, joten se on minulle todella tärkeä. Hiekka rahisi kenkieni alla, melko rentouttavasti. Katsoin ympärilleni, ei ketään. '

"Täydellistä" sanoin ja hymyilin itsekseni kävelleasäni kohti kalliota aivan rantaviivalla. Vilkaisin vielä ympärilleni ennen kuin astuin sisään pieneen luolaan. Se oli entisellään; Halkoja, joihin voi sytyttää nuotion, sekä tietenkin melko oleennaisesti kivenlohkareita. Istuin halkojen ääreen ja aloin kaivaa laukkuani, mutta keskeytin. 'Entä jos joku huomaa savun, joka tulisi täältä?' ajattelin mennessäni selälleni miettimään asioitani; En voi pysytellä täällä loppuelämäni ajan, joku löytää minut ennemmin tai myöhemmin ja joudun nuorisokotiin. Olen kylmissäni, minulla ei ole ruokaa, olen koditon ja mitä vielä... Ehdin miettiä sitä kyllä aamulla, ehkä pystyisin jopa jatkamaan matkaani kohti ei-mitään. Otin laukustani äidin valokuvan ja asetin sen viereeni, hänellä oli ruskeat hiukset sekä merensiniset silmät, kuin minullakin. Niin, hiukseni ovat oikeasti ruskeat, mutta kyllästyin siihen väriin. Minulle on sanottu, että muistutan häntä paljon. Se oli totta, mutta en halua ajatella sitä enään. Koska hän... Noh, ei ole enään kanssamme. Hän kuoli ampumavälikohtauksessa kaksi vuotta sitten, tämän jälkeen isäni alkoi juoda. Liikaa. Aina kun tein jotain väärin, hän löi, potki tai sylki päälleni. Toisinsanoen hän pahoinpiteli minua. Toivottavasti ymmärrätte nyt, miksi en voinut jäädä sinne maanpäälliseen Helvettiin, jota hän kutsuu kodiksi. En olisi kestänyt sitä enään, mielummin kuolisin pois. Laitoin laukkuni niskani taakse tyynyksi ja menin kyljelleni, minun on saatava unta ja nämä ajatukset pois mielestäni.

****

~Niall~

Paiskasin ulko-oven kiinni ja lähdin kävelemään jonnekkin kovaa vauhtia. Minun on saatava olla yksin vähän aikaa. Meillä oli taas riitaa poikien kanssa, aivan olemattomista asioista. Tiedän, yleensä ei riidellä heti kun silmät saadaan auki, mutta sitä vain tapahtuu sillointällöin. Kävelin hiekkatietä pitkin, kädet taskuissani. Tie loppui kauniille rannalle, jolla olen käynyt koko ikäni. Äitini Maura ja hänen ystävänsä löysivät salapaikan yhdessä kun he olivat pieniä. En ole käynyt siellä vuosiin, joten ehkä nyt olisi aikaa. Jatkoin matkaani kovalta hiekkatieltä pehmeälle, valkoiselle hiekalle. Kävelin rantaviivaa pitkin kohti kalliota, kohti luolan suuta. Hätkähdin, kun näin jonkun tytön makaavan siellä. Jäädyin hetkeksi onkalon suulle, ennen kuin kokosin itseni ja menin hänen luokseen. Ravistelin häntä hellästi,

"Hei? Ootko sä kunnossa?" Kysyin yrittäen saada häntä hereille. Hän avasi silmänsä ja yritti nousta nopeasti ylös, mutta epäonnistui.

"M-mitä? Kuka sä oot?" Hän kysyi ja vilkuili ympärilleen hermostuneena. Näin hänen silmissään surun ja pelon. Laitoin käteni hänen olkapäälleen rauhoittaakseni häntä, mutta hän riuhtaisi itsensä irti ja raahasi itsensä nurkkaan. Hän meni istumaan ja laittoi päänsä suojaan polviensa taakse. Hänen polvensa olivat täynnä haavoja, kuin myös hänen käsivartensa. Miten en huomannut niitä aikaisemmin? Nousin ylös ja kävelin hänen mukaansa, mutta pysähdyin kuullessani hänen sanovan,

"Älä tule lähemmäks..." Hänen äänensä värisi ja pystyn sanomaan, että hän itki. Menin kuitenkin hänen puheistaan huolimatta hänen viereensä ja silitin hänen silkkisiä hiuksiaan,

"Hei. Älä itke, se saa minut todella surulliseksi" sanoin hellästi.

"Anteeks..." Hän sanoi nyyhkäisten vielä kerran,

"Mä oon Alex" hän esitteli itsensä ja nosti katseensa minuun, ei iloa, ei surua vaan täysin neutraali. Hänen kasvoissakin oli muutama haavauma, katsoin häntä surullisella, välittävällä ilmeelläni.

"Mistä noi on tullut?" Kysyin ja yritin koskettaa hänen poskeaan, mutta hän lähti taas kauemmaksi.

"Mun pitää mennä" Alex sanoi ja nousi ylös, mutta hänen oikea jalkansa ontui.

"Sä et mene minnekkään tuollaisessa kunnossa" sanoin ja menin hänen luokseen, mutta tällä kertaa hän lähti juoksemaan pois.

"Alex, oota!" Huusin hänen peräänsä, mutta hän oli jo kadonnut. Huokaisin ja huomasin hänen laukkunsa edelleen täällä. Sen vieressä oli vanha valokuva, jostain naisesta. Otin laukun mukaani ja lähdin äitini asunnolle, ehkä hän osaa auttaa minua. Koputin oveen ja odotin hetken, kunnes hän avasi oven. Hän näytti iloiselta nähdessään minut, yritin vääntää hymyä naamalleni, mutta se ei ollut helppoa.

"Voinks mä tulla? Mä tarvitsisin vähän neuvoja" kysyin huokaisten ja katsoin häneen.

"Tottakai" hän sanoi ja kävelimme olohuoneeseen. Hän katsoi minua, "Onko kaikki hyvin?" Hän kysyi. Otin syvän henkäyksen ja ojensin valokuvan hänelle,

"Tiiätkö sä kuka tässä on?" Kysyin ja oletin vastausta kieltävää vastausta.

"Mistä sä sait tämän?" Hän kysyi yllättyneenä, hän tiesi kuka siinä oli.

"Ei se oo tärkeetä, sano nyt vaan, että kuka se on" sanoin ja odotin hänen vastaustaan.

"Ashley oli lapsuudenystäväni" hän vastasi hymyillen ja katsoi taas kerran kuvaa.

"Tiiätkö sä missä se asuu?" Hän ravisti päätään, siinä meni viimeinenkin johtolanka. 

En näe Alexia enään koskaan.

 

 

Hän on poissa.

****

Join MovellasFind out what all the buzz is about. Join now to start sharing your creativity and passion
Loading ...